Hän oli unohtanut avaimensa ja soitti, ja sama palvelija, jonka hän oli vaimonsa neuvosta pitänyt, tuli avaamaan.
Georges kysyi: "Onko rouva kotona?"
"Kyllä, herra."
Mutta mennessään ruokasalin lävitse hän hämmästyi suuresti nähdessään, että pöytä oli katettu kolmelle henkilölle. Ja salongin ovella olevan kohotetun verhon sivuitse hän näki Madeleinen, joka järjesti uuninkulmalla olevaan maljakkoon aivan samanlaisia ruusuja kuin hän itse oli ostanut. Hän loukkaantui ja tuli pahalle tuulelle, aivan kuin joku olisi varastanut hänen aatteensa, hänen kohteliaisuudenosoituksensa ja sen ilon, jota hän siitä oli odottanut.
Astuessaan salonkiin hän kysyi: "Oletko kutsunut tänne jonkun?"
Madeleine vastasi kääntymättä miehensä puoleen kukkasista, joita hän yhä järjesteli: "Olen ja en ole. Tänne tulee vanha ystäväni, kreivi de Vaudrec, jolla on tapana syödä täällä päivällistä joka maanantai ja joka käy täällä nyt niinkuin ennenkin."
Georges mutisi: "Vai niin, hyvä on."
Hän oli pysähtynyt vaimonsa taakse kukkavihko kädessään. Hän olisi tahtonut piilottaa sen, heittää sen menemään. Mutta hän sanoi: "Katsohan, minulla on mukanani muutamia ruusuja!"
Madeleine kääntyi äkkiä ja huudahti hymyn valaistessa hänen kasvonsa:
"Oletpa kiltti, kun muistit minua!"