Georges kuiskasi: "Ah, pikku Made", ja painoi häntä lähemmäksi.
Madeleine sanoi hänelle: "Muistatko kotiseutusi metsän, kuinka synkkä se oli? Minusta tuntui kuin se olisi ollut täynnä kauheita eläimiä, kuin sillä ei olisi ollut mitään loppua. Mutta täällä, täällä metsä on lumoava. Täällä tuntee hyväilyjä tuulenhenkäyksissä, ja minähän tiedän, että Sevres on puiston toisella puolella."
Du Roy vastasi: "Oh, meidän puolen metsissä ei ole muuta kuin hirviä, kettuja, metsäkauriita ja villisikoja, ja siellä täällä ehkä jokin metsänvartijanmaja." [Metsänvartijanmaja on ranskaksi; une maison de forestier — Suom.]
Tämä sana, kuolleen nimi, joka kirposi hänen omilta huuliltaan, hämmästytti häntä, aivan kuin joku olisi huutanut sen pensaikosta, ja hän vaikeni äkkiä. Hänet oli vallannut kummallinen, itsepintainen vastenmielisyyden tunne, se mustasukkaisesti kalvava, hellittämätön ärtyisyys, joka jo jonkin aikaa oli häirinnyt hänen elämäänsä.
Hetken kuluttua hän kysyi: "Olitko joskus Charles’in kanssa samalla tapaa ajelemassa kuin tänä iltana?"
Madeleine vastasi: "Olin kyllä, hyvin useinkin."
Du Royn valtasi äkkiä halu ajaa takaisin kotiin, hermostunut into, joka puristi kokoon hänen sydämensä. Hänen sieluunsa oli tunkeutunut Forestier’n kuva, joka kiusasi häntä, ahdisti häntä. Hän ei enää kyennyt ajattelemaan muuta kuin häntä, puhumaan muusta kuin hänestä.
Vihaisella äänellä hän sanoi:
"Sano minulle eräs asia, Made."
"Mikä sitten, ystäväni?"