Tullessaan saliin Duroysta tuntui jälleen siltä, kuin hän saapuisi kasvihuoneeseen. Isot palmut levittelivät hienoja lehtiään huoneen kaikissa neljässä nurkassa, kohottivat ne aina kattoon asti, missä ne avautuivat aivan kuin vesisateiksi.
Kaakeliuunin molemmin puolin levitteli kaksi kumipuuta, sileinä kuin pilarit, tummanvihreitä lehtiään toistensa ylitse, ja pianon päällä oli kaksi tuntematonta ruukkukasvia, jotka olivat täydessä kukassa ja vaikuttivat pyöreiltä; toinen kasvi oli aivan punainen, toinen valkoinen, ja molemmat näyttivät kovin epätodellisilta, sillä ollakseen oikeita ne olivat aivan liian kauniita.
Ilma oli viileä, ja huoneen täytti vieno, miellyttävä tuoksu, jota ei voi kuvailla tai nimetä.
Nuori mies, joka jo oli päässyt kokonaan hermojensa herraksi, tarkasteli huonetta huolellisesti. Se ei ollut iso, ja kasvit olivat ainoat, jotka vetosivat katseeseen; räikeät värit eivät missään häirinneet silmiä, ja siellä tunsi olonsa viihtyisäksi, levolliseksi ja rauhalliseksi. Huone kietoutui ihmisen ympärille hiljaa ja suloisesti. Se hiipi ruumiiseen hyväilyn tavoin.
Seiniä verhosivat vanhanaikaiset, kudotut, himmeän sinipunaiset tapetit, joihin oli siroteltu keltaisia silkkikukkia. Ne olivat kuin kultakärpäsiä.
Oviverhot olivat sinivihreää verkaa, ja niihin oli punaisella silkillä kirjailtu muutamia neilikoita; tuolit, joita oli siellä täällä vailla tiettyä järjestystä, olivat monenmuotoisia ja erikoisia, leposohvat, mahtavat nojatuolit ja pienoissohvat, pielukset ja jakkarat oli verhottu Ludvig XVI:n aikaa jäljittelevällä silkillä tai Utrechtin sametilla, jossa oli granaatinpunaisia kirjailuja kellertävällä pohjalla.
"Haluatteko kahvia, herra Duroy?"
Rouva Forestier tarjosi hänelle täyttä kahvikuppia hymyillen ystävällistä hymyään, joka aina oli hänen huulillaan.
"Kiitos, rouva."
Hän otti vastaan kupin, ja kun hän varovasti kumartui ottamaan hopeapihdeillä sokeripalaa pienen tytön ojentamasta rasiasta, emäntä sanoi puoliääneen: