Kun johtaja eräänä aamupäivänä oli vienyt Du Royn kotiinsa aamiaiselle, rouva Walter kutsuttiin aterian jälkeen erään muotikauppiaan luokse. Silloin Georges sanoi Suzannelle: "Tulkaapa ruokkimaan punakaloja."
He ottivat kumpikin pöydältä mukaansa ison leivänkimpaleen ja menivät talvipuutarhaan.
Pitkin marmorialtaan reunaa oli permannolle pantu tyynyjä, joille saattoi asettua polvilleen ja päästä siten lähemmäksi kaloja. Molemmat nuoret valitsivat itselleen tyynyn ja alkoivat heittää kaloille leipäpalloja, joita he pyörittivät sormiensa välissä. Heti heidät huomattuaan kalat tulivat lähemmäksi heilauttaen pyrstöjään, liikutellen edestakaisin eviään, mulautellen isoja ulkonevia silmiään, pyörähdellen ympäri, sukellellen pohjaan tavoittaakseen pyöreän, vajoavan saaliinsa ja ilmestyen jälleen lähelle pintaa odottamaan uutta makupalaa.
Nuo pienet pedot tekivät naurettavia liikkeitä suullaan sekä kiivaita, nopeita hyppyjä ja omituisia kuperkeikkoja. Ne piirtyivät pohjan kultahiekkaa vasten punaisina viiruina, jotka kiitivät kuin tulenliekit pitkin läpikuultavaa vettä, ja pysähtyessään ne paljastivat eviänsä reunustavan sinisen verkon.
Georges ja Suzanne näkivät omat kasvonsa vedessä ja hymyilivät kuvilleen.
Äkkiä Georges sanoi matalalla äänellä: "Ei ole kaunista; Suzanne, salailla minulta asioita."
Suzanne kysyi: "Mitä tarkoitatte, Bel-Ami?"
"Muistatteko, mitä lupasitte minulle tässä samassa paikassa tuon juhlan aikana?"
"Enpä oikein muista."
"Lupasitte kysyä minulta joka kerralla, kun joku pyytäisi kättänne."