"Tuli kyllä. Hän tahtoi lähettää minut luostariin."
"Huomaatte siis, että on välttämätöntä olla tarmokas."
"Niin aion ollakin."
Suzanne tuijotti laajaa näköpiiriä, pää täynnä ryöstön ajatusta. Hän matkustaisi kauemmas kuin tuonne… Georges’n kanssa!… Hänet ryöstettäisiin!… Hän oli siitä ylpeä! Hän ei lainkaan ajatellut mainettaan eikä sitä, että hänelle voisi tapahtua jotakin häpeällistä. Tiesikö hän sellaisesta mitään? Osasiko hän edes epäillä?
Rouva Walter kääntyi ja huusi: "Tule nyt, lapsi! Mitä sinä ja Bel-Ami siellä puuhailette?"
He kiiruhtivat toisten joukkoon. Juteltiin merikylpylästä, jossa pian oltaisiin.
Paluumatkalla ajettiin Chatoun kautta, jottei kuljettaisi samaa tietä kotiin.
Georges ei enää puhunut mitään. Hän ajatteli: "Jos nyt tytöllä todella olisi vähän rohkeutta, niin kaikki kävisi hyvin." Vihdoinkin! Kolmen kuukauden kuluessa hän oli kietonut Suzannen vastustamattomaan lemmenverkkoonsa. Hän oli houkutellut tyttöä, vanginnut, valloittanut hänet. Hän oli pakottanut tytön rakastamaan häntä tavalla, jolla vain häntä, Du Royta, voitiin rakastaa. Hän oli kuin leikitellen poiminut hänen kevyen nukensielunsa.
Ensin hän oli saavuttanut sen, että tyttö oli karkottanut herra de Cazolles’in. Nyt hän oli saanut aikaan sen, että tyttö pakenisi hänen kanssaan. Sillä muuta keinoa ei ollut.
Rouva Walter, sen hän varsin hyvin ymmärsi, ei koskaan suostuisi antamaan hänelle tytärtään. Rouva rakasti häntä yhä ja rakastaisi häntä aina parantumattoman kiihkeästi. Du Roy piti häntä aisoissa harkitulla kylmyydellään, mutta hän aavisti, että rouva Walterissa paloi voittamaton, nälkäinen intohimo. Häntä Georges ei koskaan saisi taipumaan. Hän ei koskaan sallisi Georgesin ottaa Suzannea.