Hän kulki Vaudevillen ohitse ja pysähtyi Cafe Américainin edustalle miettien, menisikö sittenkin juomaan oluensa, sillä jano suorastaan kidutti häntä. Ennen kuin hän ratkaisi asian, hän katsahti bulevardin valaistuun kellotauluun. Kello oli neljännestä yli yhdeksän. Hän tunsi itsensä hyvin: niin pian kuin täysinäinen olutlasi olisi hänen edessään, hän joisi sisällyksen yhdellä siemauksella. Ja mitä hän sitten tekisi kello yhteentoista asti?
Hän meni kahvilan ohitse. "Kävelen takaisin Madeleinen luo", hän ajatteli, "ja palaan sitten hitaasti tänne."
Kun hän saapui place de l’Opéran kulmaan, hänen ohitseen meni pitkä nuori mies, jonka kasvot hän hämärästi muisti joskus nähneensä.
Hän lähti seuraamaan miestä pinnistäen muistiaan ja mumisten puoliääneen: "Missä hitossa olen nähnyt tuon ihmisen?"
Hän kaiveli turhaan muistinsa kätköjä. Sitten yht'äkkiä, ihmeellisen muisti-ilmiön kautta, ilmestyi hänen silmäinsä eteen kuva juuri tuosta samasta miehestä, mutta kuvassa mies oli sorjempi ja nuorempi sekä yllään husaarinpuku. Hän huudahti ääneen: "Hei Forestier!" ja kiiruhtaen askeltaan, kunnes saavutti kävelijän, löi tätä olalle. Toinen kääntyi, katsahti Duroy'hon ja sanoi: "Mitä haluatte, herra?"
Duroy purskahti nauruun: "Etkö tunne minua?"
"En."
"Georges Duroy, kuudennesta husaarirykmentistä."
Forestier ojensi hänelle molemmat kätensä: "Sinäkö, vanha ystävä! Mitä kuuluu?"
"Hyvää vain, entä itsellesi?"