"Mitä sinä puuhailet Pariisissa?" Forestier tiedusteli.
Duroy kohautti olkapäitään: "Näen yksinkertaisesti nälkää. Kun aikani päättyi sotaväessä, halusin lähteä tänne… ansaitsemaan rahaa tai pikemminkin saadakseni olla Pariisissa. Ja nyt olen kuusi kuukautta ollut virkamiehenä Pohjoisen rautatien konttorissa ja saanut tuhatviisisataa frangia vuodessa, siinä kaikki."
"Eipä ole lihavaa", Forestier mutisi.
"Eipä tosiaankaan. Mutta mitä minun sitten olisi tehtävä? Olen yksinäni. En tunne ketään, eikä minulla ole mitään suosituksia. Hyvää tahtoa ei puutu, mutta keinot ovat vähissä."
Forestier tarkasteli ystäväänsä kiireestä kantapäähän kuin liikemies, joka arvostelee tavaraansa, ja selitti sitten varmasti: "Katsohan, poikaseni, täällä kaikki riippuu röyhkeydestä. Mielevä mies pääsee helpommin ministeriksi kuin toimitusjohtajaksi. On vain oltava tärkeä eikä vaiettava. Mutta, tuhat tulimmaista, mistä johtuu, ettet ole keksinyt itsellesi parempaa hommaa?"
Duroy selitti: "Etsin kaikkialta, mutta en keksinyt mitään. Mutta tällä hetkellä minulla kuitenkin on jotakin kiikarissa. Minulle on tarjottu ratsumestarin paikkaa Pellerinin maneesissa. Siellä saisin, meidän kesken sanoen, kolme tuhatta frangia."
Forestier pysähtyi äkkiä: "Älä millään ehdolla ota sitä paikkaa; sehän olisi tyhmää, kun kerran voit ansaita vaikka kymmenentuhatta frangia. Katkaiset tulevaisuutesi yhdellä iskulla. Konttorissasi olet ainakin piilossa, kukaan ei tunne sinua, ja sinä voit, jos sinulla on kylliksi voimia, lähteä matkoihisi ja päästä vihreälle oksalle jollakin toisella alalla. Mutta jos rupeat ratsumestariksi, on kaikki lopussa. Se olisi samaa kuin olla hovimestarina jossakin ravintolassa, jossa koko Pariisi käy syömässä päivällistä. Sen jälkeen kun olet antanut ratsastustunteja herrasmiehille ja heidän pojilleen, he eivät koskaan totu pitämään sinua vertaisenaan."
Hän vaikeni, mietti muutaman sekunnin ja kysyi sitten:
"Oletko ylioppilas?"
"En. Sain reput kaksi kertaa."