Milloin siitä kiiruhti nuoria, hyvin nuoria miehiä, jotka tärkeän näköisinä kantoivat kädessään rapisevia paperiliuskoja, milloin taas latojia, joiden painomusteen likaamien pellavapuseroiden alta saattoi nähdä moitteettoman valkoisen kauluksen ja hienosta kankaasta valmistetut herrasmieshousut. He kantoivat varovasti painettuja papereita, tuoreita ja vielä kosteita korjausvedoksia. Tulijoiden joukossa oli myös eräs pieni herra, joka oli silmiinpistävän hienosti pukeutunut liian ruumiinmukaiseen pitkääntakkiin, housuihin, jotka kiertyivät liian ahtaasti säärien ympärille ja kenkiin, jotka olivat liian teräväkärkiset. Hän oli arvattavasti joku hienostoreportteri, joka tuli tuomaan illan uutisia suuresta maailmasta.
Tuli toisenlaisiakin, vakavia ja tärkeän näköisiä miehiä, päässä korkeat, suorareunaiset hatut, joiden tarkoituksena kaiketi oli erottaa heidät muusta ihmiskunnasta.
Forestier ilmestyi jälleen, mukanaan kookas, laiha herrasmies. Tämä oli iältään kolmi- tai nelikymmenvuotias, hänen yllään oli hännystakki ja kaulassaan valkoinen liina. Hän oli tummaverinen, ja hänen viiksensä oli kierrelty teräviksi naskaleiksi. Muuten hänen ulkomuotonsa todisti ylimielisiä ja itsetyytyväistä olentoa.
Forestier sanoi hänelle: "Hyvästi, rakas mestari."
Toinen puristi hänen kättään sanoen: "Näkemiin, ystäväni" ja lähti vihellellen ja keppi kainalossa portaita alas.
"Kuka tuo oli?" Duroy kysyi.
"Se oli Jacques Rival, kuuluisa pakinoitsija ja kaksintaistelija, tiedäthän. Hän kävi lukaisemassa käsikirjoituksensa vedoksen. Garin, Montel ja hän ovat Pariisin kolme parasta pakinoitsijaa, mitä tulee päivänkysymysten henkevään ja sukkelaan käsittelyyn. Hän ansaitsee täällä kolmekymmentätuhatta vuodessa kahdesta artikkelista viikossa."
Ulos mennessään he kohtasivat pienen, pitkätukkaisen, lihavan ja epäsiistin näköisen herran, joka huohottaen kiipesi ylös portaita.
Forestier tervehti häntä hyvin kunnioittavasti sekä selitti toverilleen: "Norbert de Varenne, runoilija, Kuolleiden aurinkojen tekijä, myös eräs niitä, joille maksetaan hyvin. Jokaisesta kertomuksesta, jonka hän antaa lehdelle, maksetaan kolmesataa frangia, ja pisimmässä on tuskin kahtasataa riviä. Mutta nyt Napolitainiin, minä olen tukehtua janoon."
Niin pian kuin he olivat istuutuneet kahvilan pöydän ääreen, Forestier tilasi kaksi olutlasia ja tyhjensi heti omansa yhdellä siemauksella, kun taas Duroy joi oluensa hitain nielaisuin, maistellen sitä mielihyvällä kuin jotakin harvinaisia ja kallisarvoista juomaa.