En lähtenyt aamiaiselle. Kävelin pitkin rantakallion reunaa, minun teki yhtäpaljon mieleni itkeä kuin nauraa, tapahtuma oli naurettava ja surkea ja minä olin mielestäni naurettava ja häntä minä pidin niin onnettomana, että hän saattoi tulla hulluksi.
Kysyin itseltäni, mitä minun oli tehtävä.
Arvelin ettei ollut muuta neuvoa kuin lähteä paikkakunnalta ja minä päätin tehdä sen heti.
Harhailtuani päivälliseen saakka hiukan surumielisenä, hiukan haaveillen, palasin kotiin päivällisajaksi.
Istuuduttiin pöydän ääreen tavalliseen tapaan. Miss Harriet oli mukana, hän söi vakavana puhuttelematta ketään, kohottamatta katsettaan. Hänen kasvonsa ja käytöksensä olivat muuten tavalliset.
Odotin aterian loppuun, sitten sanoin emännän puoleen kääntyen: "No niin, rouva Lecacheur, en viivy enää kauvan luonanne."
Kelpo eukko huudahti hämmästyneenä ja pahoillaan pitkäveteisellä äänellään: "Mitä sanottekaan hyvä herra? Ettäkö jätätte meidät? Ja me kun olemme niin tottuneet teihin!"
Katselin syrjästä miss Harrietia; hänen kasvonsa eivät värähtäneetkään. Mutta Céleste, tuo nuori palvelustyttö, kohotti minuun katseensa. Hän oli suurikasvuinen kahdeksantoistavuotias tyttö, punakka, terve, vahva kuin hevonen ja siisti, mikä on harvinaista. Minä suutelin häntä toisinaan syrjäisissä paikoissa uskollisena ravintolatottumuksilleni, en muun vuoksi.
Ja ateria päättyi.
Menin polttamaan piippua omenapuiden alle ja kävelin ristiin rastiin pihalla, toisesta päästä toiseen. Kaikki mietteet, jotka olivat heränneet päivän kuluessa, aamun outo keksintö, tavaton ja intohimoinen rakkaus, jonka esineenä olin, muistot, jotka olivat seurauksena tuosta keksinnöstä, suloiset ja liikuttavat muistot, ehkä myöskin palvelustytön katse sillä hetkellä kun ilmoitin poislähtöni, kaikki tämä yhdessä sai minut iloiselle mielelle. Huuleni ikäänkuin kaipasivat suudelmia ja suonissani kiersi veri rauhattomana pakoittaen minua tekemään hullutuksia.