Sillä minä en lähtenytkään pois, minua kiinnitti tuohon rauhaiseen paikkakuntaan tuhannet siteet rakkaus, sen laajoihin ja ihaniin näköaloihin. Viihdyin mainiosti syrjäisessä maakylässä, kaukana kaikesta, lähellä maata, hyvää, tervettä, kaunista ja vihreätä maata, jota me kaikki kerran höystämme ruumiillamme. Ja kukaties — täytyy tunnustaa — liittyi siihen, mikä sai minut jäämään mummo Lecacheurin luo, hiukkanen uteliaisuutta. Olisin tahtonut oppia hiukan tuntemaan miss Harrietia ja saada tietää, mitä liikkuu vanhojen vaeltavien englannittarien yksinäisissä sieluissa.
II
Tuttavuutemme alkoi jotenkin omituisesti. Olin saanut valmiiksi harjoitelman, joka oli mielestäni hyvä ja olikin sitä. Se myötiin viisitoista vuotta myöhemmin kymmenestä tuhannesta frangista. Sen aihe oli yksinkertaisempi kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, eikä se noudattanut mitään akateemisia sääntöjä. Koko oikea puoli kuvasi kalliota, suunnattoman suurta rosoista ruskeiden, keltaisten ja punaisten merenruohojen peittämää kalliota, jolle auringonvalo virtaili kuin öljy. Ilman että aurinko oli näkyvissä, virtasi valo kivelle ja kultasi sen tulenkarvaiseksi. Siinä kaikki. Liekehtivä, suurenmoinen etuala oli hämmästyttävä valorikkaudessaan.
Vasemmalla meri, ei sininen meri, liuskakivenkarvainen meri, vaan maksakivenkarvainen, vihertävä, tumma ja uhkaava meri synkän taivaan alla.
Olin työhöni niin tyytyväinen, että hypähtelin kantaessani sitä majataloon. Olisin suonut koko maailman näkevän sen heti. Muistan että näytin sitä tien varrella olevalle lehmälle ja huusin:
"Katso tätä, lehmäparka. Etpä saa usein nähdä sen vertaista."
Pihaan päästyäni kutsuin täyttä kurkkua huutaen mummo Lecacheuria katsomaan:
"Hoi, hoi, emäntä, tulkaa tänne ja silmäilkää hiukan tätä."
Eukko tuli ja katseli maalaustani tylsin katsein, jotka eivät tajunneet mitään. Hän ei nähnyt edes kuvattiinko siinä taloa vai härkää.
Miss Harriet tuli kotiin ja kulki ohitseni juuri sillä hetkellä kun näytin tauluani ravintolan emännälle pitäen sitä levitettynä molemmin käsin. Pirunriivaama ei voinut olla sitä näkemättä, sillä pidin sitä tahallani niin, että hänen katseensa täytyi osua siihen. Hän pysähtyi äkisti hämmästyneenä, ihastuneena. Se oli kai hänen oma kallionsa, jolle hän kiipesi rauhassa haaveilemaan.