Ne ahdistivat myöhästyneitä talonpoikia, kiertelivät yöllä ihmisasuntoja, ulvoivat auringon laskusta aamuun saakka ja tunkeutuivat navettoihin tappotöitänsä tekemään.
Pian syntyi kylässä hälinä.
Kerrottiin, että eräs hirmuisen suuri, harmaja tai melkein valkoinen susi oli syönyt kaksi lasta, repinyt erään naisen käsivarren, tappanut kaikki seudun vahtikoirat ja tunkeutunut talojen aituuksiin nuuskiaksensa heidän ovillansa.
Koko kylä vakuutti tunteneensa sen hengityksen, joka saattoi kynttiläin valot värisemään. Ja pian levisi tämä kauhistus yli koko maakunnan. Kukaan ei pimeän tultua uskaltanut enää mennä ulos talostansa. Pimeässä oli tämä petoeläin näet jo useille näyttäynyt.
Veljekset d'Arville päättivät yhdessä etsiä sen ja tehdä siitä lopun; he kutsuivat koko seudun aatelismiehet ottamaan osaa suureen metsästysretkeen.
Mutta tämä metsästys-talkoo oli turha.
Turhaan samottiin metsät ja nuuskittiin pensastot: jättihukkaa ei koskaan tavattu. Tavallisia susia kyllä kaadettiin, mutta tuota hirviötä ei tavoitettu. Ja jokaisen ajometsästysretken jälkeisenä yönä hyökkäsi jättihukka, ikäänkuin kostaaksensa, jonkun matkustajan kimppuun tahi repi jonkun naudan, mutta aina kaukana niiltä tienoilta, mistä sitä oli etsitty.
Eräänä yönä tunkeusi se Arvillen linnakartanon sikolättiin ja söi suuhunsa pari kauneinta syöttösikaa.
Molemmat veljekset kiukustuivat vihasta tämän kuultuansa ja pitivät tätä hyökkäystä hirviön uhmailuna, suoranaisena ilkityönä ja taistelumanauksena. He ottivat kaikki vahvat ajokoiransa, jotka olivat harjoitetut suurempien elävien ajoon, ja lähtivät vimmastunein sydämin metsästysretkelle.
Aamukoitosta aina siihen saakka, kunnes päivä purppuraisena laskeusi suurten, alastomain puiden taa, samosivat he läpi kaikki metsät ja pensastot löytämättä mitään.