Hän istahti ruumiin ääreen, laski tämän revityn ja verestävän pään polvillensa ja katseli mietteissänsä vanhemman veljensä jäykistyneitä piirteitä. Vähitellen valtasi hänet pelko, omituinen pelko, jota hän ei ollut ennen tuntenut, pimeän, yksinäisyyden ja aution sydänmaan pelko, ja hän tunsi pelkäävänsä myöskin tuota haaveellista hukkaa, joka näin tappoi hänen veljensä kostaaksensa ahdistajillensa.
Illan varjot tummenivat ja kova pakkanen paukkui puissa. François nousi ylös väristen, hän ei voinut viipyä tässä kauvempaa, sillä hän tunsi voimiensa melkein uupuvan. Metsässä ei enää kuulunut mitään: ei koirien haukuntaa eikä torvien toitotuksia. Kaikki taivaan rantaan saakka oli äänetöntä. Tässä kylmän illan kolkossa hiljaisuudessa oli jotakin outoa ja kauhistuttavaa.
Hän tarttui jättiläiskäsillään Jeanin ruumiiseen, nosti sen ylös ja asetti sen poikkipuolin satulaan viedäkseen sen linnakartanoon takaisin. Sitten lähti hän hiljalleen liikkeelle, hämmennyksissä kuin olisi hän ollut juovuksissa ja hirmuisten, kummien kuvien ahdistamana.
Äkkiä näki hän suuren otuksen varjon yön peittämällä polulla.
Se oli äskeinen susi.
Hirmuinen väristys puistatti metsämiestä. Jotakin kylmää ... joku vesipisara ... juoksi hänen selkäpiitänsä myöten, ... jolloin hän, pirun houkutteleman munkin lailla, teki suuren ristinmerkin peljästyneenä tuon kulkuhirviön äkillisestä ilmestymisestä. Mutta samassa sattuivat hänen silmänsä vieressä lepäävään kuolleeseen ruumiiseen ... ja silloin vaihtui hänen pelkonsa vihaksi ja hän vapisi hillitsemättömästä raivosta.
Sitten kannusti hän ratsunsa ja syöksähti hukan jälkeen.
Hän seurasi sitä karsikkometsien läpi, vesikuoppien poikki ja hongistojen halki ... samoten uppo-outojen erämaiden läpi ... tähystäen alinomaa valkoista pilkkua, joka paeten hälveni maitten yli laskeutuvan yön peittoon.
Myöskin hänen ratsunsa näytti saaneen oudon voiman innon. Se laukkasi kaula ojona suoraan eteenpäin, hiipaisten puita, raapaisten kallioita ohi kiitäessään... Ja yhäti laahasi hän veljensä ruumista poikkipäin satulassansa... Oksat repivät hänen tukkaansa, otsa kolahteli aarniopuiden runkoja vastaan ja pirskoitti verta ympärillensä ... ja kannukset raappivat puista kaarnan pirstaleita.
Äkkiä pääsivät hukka ja ratsumies ulos metsästä ja viskautuivat alas laaksoon juuri kuin kuu pistäysi esille vuoriston takaa. Laakso oli kivinen, suunnattomien kallioiden sulkema ja ilman mitään ulospääsyä.