Itkien ja nauraen palasi hän linnaan kuin Gargantua Pantagruelin syntyessä huudahdellen voitonriemusta ja hyppien ilosta kertoessansa otuksen taposta; veljensä kuolemaa kuvatessa hän taas vaikeroi partaansa repien.
Usein myöhemminkin, kun hän jälleen puhui tästä päivästä, lausui hän kyyneleet silmissä:
— Jos Jean raukka vain olisi voinut nähdä minun kuristavan sen toisen, niin olisi hän kuollut tyytyväisenä, siitä olen varma.
Isoisäni isän leski juurrutti orpopoikaansa kauhun kaikkea metsästystä kohtaan, joka sitten on periytynyt isästä poikaan aina minuun saakka.
Markiisi d'Arville vaikeni.
— Tuo juttu on tietysti tarina, eikö totta? kysyi joku.
Kertoja vastasi:
— Minä vannon teille sen olevan totta alusta loppuun.
Silloin arveli eräs nainen heikolla, vienolla äänellänsä:
— Samapa se, mutta tuollaiset intohimot ovat ihania.