Naiset jäivät seisomaan.
Kuningatar Hortense puhua sopotti nyt sangen nopeasti, mutta hänen puheestansa ei voinut saada selkoa. Hän mainitsi nimiä ja puhutteli hellästi vallan kuviteltuja henkilöitä.
"Tule tänne, pikku Filip, ja syleile äitiäsi. Sanopas, lapseni, rakastatkos sinä äitiäsi? Sinä, Rosa, saat katsoa pikku siskoa sillä aikaa, kun äiti on poissa. Mutta elä jätä häntä yksin, ymmärrätkö? Ja tulitikkuihin minä kiellän sinua koskemasta."
Oltuansa vaiti muutamia sekunteja huudahti hän kovemmin: Henriette! Hetken perästä jatkoi hän: — Käskepäs isäsi tulla luokseni ennenkuin hän menee toimistoon.
Ja sitten äkkiä:
— Minä en ole oikein terve tänään, rakkaani. Lupaa minulle, ett'et viivy kovin myöhään. Sano herralle, että minä olen kipeä. Ymmärrättehän, että on vaarallista jättää lapset yksikseen, kun minun täytyy maata vuoteessa. Minä laitan sinulle päivälliseksi riisipuuroa sokerin kanssa. Lapsetkin pitävät siitä kovasti. Claire tulee tyytyväiseksi, sen saat uskoa!
Sitten nauroi hän niin nuorta, äänekästä naurua, ett'ei hän koskaan ennen ollut sillä tavoin nauranut:
— Katsos, Jean, mikä käytännöllinen pää hänellä on! Hän on tuhrinut kasvonsa sokurileivoksilla, tuo pikku siivoton! katsohan toki, rakkaani, kuinka hassua!
Hra Colombel vaihtoi alinomaa matkasta väsynyttä jalkaansa ja kuiskasi:
— Hän uneksii, että hänellä on puoliso ja lapsia. Kuolonkamppailu on siis alkanut.