Hän valikoi kotvan, minkä esineen hän tuosta jälkeen jääneestä korukalu-joukosta ottaisi, jota vainaja viimeisiin päiviinsä saakka oli itsepintaisesti lisännyt melkein jokailtaisilla uusilla "ostoilla." Hän päätti myydä sen suuren kaulakoristeen, jota vainaja enimmän oli käyttänyt ja joka hänen mielestänsä voi olla ainakin 2:n tai 3:n frangin arvoinen, sillä se oli kovin huolellista työtä ollakseen jäljiteltyä työtä.
Hän pisti sen taskuunsa ja riensi boulevardeja pitkin ministeristöön päin etsien luotettavaa jalokivikauppiasta.
Vihdoin oli hän löytävinään sellaisen ja astui sisään hieman häveten näyttää köyhyyttänsä näin vähäarvoista esinettä kaupitsemalla.
— Haluaisin mielelläni tietää, minkä arvoiseksi te tämän koristeen arvostelette, kysyi hän jalokivisepältä.
Tämä otti koristeen, tutki ja käänteli sitä, punnitsi sen, tarkasti sitä suurennuslasillansa, kutsui apulaisensa, kuiskasi hänelle jotakin ja laski sen sitten tiskille, voidakseen katsella sitä kauvempaa ja päättää sen vaikutuksesta.
Tuntien itsensä hieman vaivatuksi tästä kultasepän menettelystä, koroitti hra Lantin äänensä selittäen:
— Tiedän varsin hyvin, ett'ei se ole paljo minkään arvoinen, niin että...
Mutta jalokivikauppias keskeytti hänet sanoen:
— Se on 12:n-15:n tuhannen frangin arvoinen; mutta minä en voi ostaa sitä, ell'ette ilmoita minulle tarkalleen, mistä se on ostettu.
Leskimiehen silmät kävivät kovin suuriksi ja jäivät pyöreiksi: nyt ei hän ymmärtänyt mitään. Vihdoin sopersi hän: