Kokkapuheet olivat jotenkin törkeää leikkiä, niin että tytöt tirskuivat punastuen ja miehet väänteleivät naurusta. Toisinaan iskivät he nyrkillä pöytään ja oikein ulvoivat. Varsinkin olivat lapsen isä ja isoisä ehtymättömät laskettelemaan kirpeitä sukkeluuksia. Äiti vain hymyili. Muorit sitä vastoin nauroivat niinkuin kaikki muutkin keksien hekin puolestansa jonkun hauskan jutun silloin tällöin.
Pastori, joka näytti tottuneen tällaisiin maalaisjuhliin, istui rauhallisena ja välinpitämättömänä kätilön vieressä kutkutellen veljenpoikaa suupielistä houkutellaksensa sen nauramaan. Pienokaisen näky näytti kummastuttavan häntä aivan kuin näkisi hän ensi kerran moisen ilmiön. Hän tarkasteli lasta miettiväisenä, tarkkaavana, vakavana ja omituisella heräävällä hellyydellä, jota hän ei ollut tuntenut ennen, vaan joka nyt havahtui hänessä niin lämmittävänä ja samalla hieman alakuloisena tuota pienoista, hentoa olentoa kohtaan, joka siis oli hänen veljensä poika.
Hän ei viitsinyt kuunnella ja katsella ympärillensä, vaan vaipui tarkkaamaan vasta kastettua. Povessansa oli hän vielä tuntevinansa ylen mieluista lämpöä sillä paikalla, missä lapsi oli levännyt; hänen teki suorastansa mieli ottaa se jälleen syliinsä. Hän tunsi tulevansa hiukan kummalliselle tuulelle tuon vähäisen, heikon ihmisen alun edessä, joka hänen ajatuksissaan edusti ihmeellistä salaisuutta, jota hän ei ollut ennen tullut harkinneeksi, jotakin korkeaa ja pyhää salaisuutta, sielun muuttumista ihmiseksi, alkavan elämän, heräävän rakkauden, jatkuvan rodun, yhäti elävän ihmiskunnan salaisuutta.
Kätilöä taas joka söi, että naama punoitti ja silmät kiilui, häiritsi pienokainen estämällä häntä ruokahalunsa täydellisessä tyydyttämisessä.
— Antakaa se minulle, sanoi pastori; minulla ei ole nälkä.
Hän otti lapsen jälleen syliinsä. Siitä alkaen ei hän välittänyt enää vähintäkään muusta pöytäseurasta ja tuntui kuin olisi hän menettänyt muistinsakin. Hän ei voinut irroittaa katsettansa tuosta pienestä, pulleasta punaposkisesta palleroisesta ja vähitellen tunki lapsen ruumiin lämpö kapalovöiden ja papintakin läpi, niin että se tuntui hänessä kuin pienokaisen keveä, kaino ja suloinen hyväily. Kyynel herahti pastorin silmiin.
Melu pöydän ympärillä oli vähitellen kohonnut hirmuisen äänekkääksi, että lapsi jo säikähti ja alkoi parkua.
— Anna tissiä sille, pastori! huusi joku joukosta.
Tätä huutoa seurasi sellainen naurun rähähdys, että koko huone tärisi. Mutta silloin nousi äiti ylös, otti lapsen syliinsä ja vei sen vierushuoneeseen. Hetkisen kuluttua palasi hän takaisin selittäen, että nyt se taas nukkui kehdossansa.
Päivällistä jatkui yhä. Silloin tällöin poistui joku ulos, palasi pian takaisin ja istui jälleen ruokapöytään. Lihaa, kasviksia, omenanestettä ja viiniä ahmittiin vuorottain; vatsat paisuivat, silmät loistivat ja aivot sumenivat.