"Minä myönnyn siihen, mitä sinä päätät. Mitään vääryyttä en tahdo tehdä sinulle. Mutta itse taloon nähden on asia hieman haitallinen sinulle. Kaksi noista lapsista on siis minun, kolme nuorinta kuuluu sinulle. Kummallekin tietysti omansa. Entäs äiti? Onko hän sinun vaimosi vaiko minun? Minä tyydyn siihen, mitä sinä päätät. Mutta mitä taloon tulee, niin on se minun, sillä sen olen minä isävainajaltani perinyt; tässä olen myöskin syntynyt ja kirjat todistavat, että minä olen täällä isäntä."
Vaimo itki yhä ja nyyhkytti siniseen esiliinaansa. Molemmat vanhemmat lapset olivat tulleet lähemmäs ja katselivat levottomina isäänsä. Tämä oli nyt lopettanut ateriansa. Nyt kysyi hän vuorostansa Levesqueltä:
"Niin, mitä me nyt teemme?"
Levesque oli saanut uuden ajatuksen:
"Mennään kirkkoherran puheille ja annetaan hänen päättää."
Martin nousi ylös ja lähestyi vaimoansa, joka nyyhkien heittäysi hänen rinnoillensa:
"Mieheni, mieheni, sinä olet siis palannut! Martin, poloinen Martin, sinä olet siis jälleen kotona!"
Martin sulki hänet syliinsä. Entisyys valtasi äkkiä vaimoparan, voimakas vanhojen muistojen sysäys, joka muistutti häntä siitä, millainen hän oli ollut 20-vuotiaana ja miten tuo sama mies silloin oli häntä syleillyt.
Martin tuli itsekin liikutetuksi ja suuteli häntä otsalle. Pankolla istuvat pienokaiset alkoivat yhdessä ulvoa nähdessänsä äidin itkevän ja tähän ulinaan yhtyi kaikkein nuorin poloinen kimeällä äänellänsä, joka soi kuin mikäkin pajupilli.
Levesque seisoi odottaen vieressä;