— Sinä uskot, että se vahingoittaa minua paljon.
Pietari syytteli itseään, että hän antoi muiden kärsiä huonosta tuulestaan.
— Ei, yhden kerran voit juoda: mutta elä vaan mene liikoihin, eläkä ota sitä tavaksi.
Roland ukko nosti lasinsa, katsoi suruisesti siihen, himokkaana ja peloissaan samalla haavaa; sitten maistoi hän siitä ja joi sen pienissä härppäyksissä, vavisten levottomuudesta ja ilosta, lopuksi rupesi hän tuntumaan kuni syntisäkki, kun oli imenyt viimeiset tilkat. Yhtäkkiä kohtasi Pietari rouva Rosemillyn kirkkaat siniset silmät, jotka olivat kiintyneet häneen läpitunkevalla katseella. Hän arvaili sitä ajatusta, joka oli tämän silmäyksen takana; se sanoi: "Olet kateellinen. Häpiä sinä."
Hän kumartui ja rupesi uudelleen syömään. Hänellä oli halu mennä ja päästä näistä ihmisistä, päästä kuulemasta heidän tarinoitaan ja naurajaan. Ajattelematta joi hän aikalailla, mieluisa lämpö virtaili hänen jäseniinsä, levisi yli hänen ruumiinsa kuni hyvää tekevä virtaus, joka tuotti iloa mukanaan. Hän tuntui vähemmän tyytymättömältä, joka taas teki hänet iloisemmaksi ja hänen päätöksensä puhella veljensä kanssa nyt suli heikommaksi ja heikommaksi: hän kyllä tahtoi tehdä sen, mutta hän ei tahtonut niin pian karkoittaa tuntemaansa hyvin vointia.
— Mikä mies hän oikeastaan oli tuo herra Maréchal? kysyi katteini. Te varmaankin olette olleet varsin hyvissä välissä keskenänne.
Vanha Roland rupesi viinoissaan itkemään ja sanoi vapisevalla äänellä:
— Veli … joita ei semmoisia löydykään … emme koskaan olleet toisistamme eroitettuina … hän söi joka päivä luonamme ja antoi meille teaatteripilettejä … tarvitsenko sanoa enempää kuin tämän? … Kuin tämän? Ystävä, todellinen … todellinen ystävä … eikö niin, Loviisa?
Hänen vaimonsa vastasi ainoastaan:
— Niin, hän oli uskollinen ystävä.