"Minä olen hullu," ajatteli hän, "joka epäilen omaa äitiäni", ja rakkautta ja hellyyttä, katumusta ja surua virtasi lämmittämään hänen sydäntään. Omaa äitiään! Miten oli mahdollista epäillä häntä? Eikö tämän suoran, kunniallisen ja uskollisen vaimon elämä ollut selvä kuin päivä? Kun hänet näki ja tunsi, eikö hän silloin ollut vapaa kaikista epäluuloista? Ja hänen oma poikansa oli epäillyt häntä! Ooh! Jos hän olisi voinut tällä hetkellä sulkea hänet syliinsä, kuinka hän olisi hyväillyt häntä, heittäynyt hänen eteensä tomuun ja pyytänyt häneltä anteeksi.
Mutta epäilykset palasivat lakkaamatta jälleen. Hänen äitinsä oli varmaankin voinut rakastaa kuni muutkin; minkätähden olisi hän muita erilainen, senkötähden että hän oli hänen äitinsä? Hän oli ollut nuori kaikkine niine haaveksivine mielijohteilleen, jotka hämmentävät nuorten mieliä! Suljettuna kuni vankilaan tähän puotiin sivistymättömän miehen viereen, joka tarinoi ainoastaan kauppa-asioista, oli hän uneksinut kuun valossa matkustuksista, rakkauden kohtauksista iltahämärässä. Ja niin oli muutamana päivänä mies astunut sisään kuten rakastuneet romaaneissa, ja hänen puheensa oli soinut kauniilta kuten romaanisankarin.
Hänen äitinsä oli rakastanut häntä. Miks'ei? Hän oli hänen äitinsä! Mutta oliko tarvis olla kylläksi sokea hylkäämään sitä, joka oli päivän selvää, ainoastaan sentähden, että se koski häntä.
Ja Pietari nousi, vavisten vihan vimmasta. Hän syöksyi kotiinsa. Mitä tuli hänen tehdä? Hän paneutui paikalla maata, ja voimakkaalla tahdon ponnistuksella pääsi hän nukkumaan.
V.
Mutta tuskin tunnin tahi pari sai tohtori vähän levätä. Herättyään pimeässä, kuumassa ja suletussa huoneessaan tunsi hän, vielä ennenkun hänen ajatuksensa olivat jälleen selvinneet, sen tuskallisen painon ja sielullisen pahoin voinnin, jonka suru, unen painama, jättää jälkeensä. Muisti palasi pian takaisin ja hän nousi istuilleen vuoteessaan.
Ja uudestaan alkoi hän hitaasti kertoa, yhtä toisensa perästä, kaikkia niitä järjen päätelmiä, jotka tänä iltana olivat rasittaneet hänen sieluansa. Ja kuta enemmän hän mietti, sitä vähemmän epäili hän.
Hänen oli jano, hänen oli kuuma ja hänen sydämensä löi. Hän nousi ylös avatakseen yhden akkunan, siten saadaksensa hengittää raitista ilmaa, ja kun oli päässyt jaloillensa, kuuli hän seinän takaa hiljaista ääntä.
Juhani makasi ja nukkui, levollisena ja hiljaisesti kuorsaten. Hän nukkui! Hän ei ollut mitään aavistanut, mitään arvannut! Mies, joka oli tuntenut heidän äitinsä, jätti hänelle omaisuutensa kokonaan. Ja hän otti rahat vastaan, ikäänkuin tämä seikka olisi luonnollisin asia maailmassa.
Hän ei tuntenut voivansa sanoa Juhanille, ettei hän uskonut hänen olevan heidän isänsä poika. Hänen piti haudata sydämeensä se häpeä, jonka hän oli löytänyt, peittää kaikkien silmiltä se pilkku, jonka hän oli huomannut, ja jota ei kukaan muu tulisi tietämään.