— Minä — Pietari.
— Mitä tahdot?
— Sanoa hyvästit. Matkustan tänään Trouvilleen muutamien ystävieni kanssa.
— En ole vielä noussut ylös.
— No! Jää vaan sitte maata.
Mutta hän vastasi: En, avaan paikalla.
Hän kuuli äitinsä askeleet paljain jaloin lattialla, kun hän astui ylös vuoteeltaan. Se aika, jona hän puki ylleen, tuntui pitkältä kuin ijankaikkisuus. Sillä välin ehti Juhanikin ja itse ukko Roland tulla sisälle.
Kun äiti vihdoin astui huoneeseen, ei Pietari oikein tiennyt, miten puheensa alottaisi. Jotenkin sai hän kierrellyksi niin, että sopi kysyä tuota entistä Maréchalin valokuvaa, joka sittemmin oli näkyvistä kadonnut.
Äiti meni sitä etsimään.
Ja kohta alkoivat arvailut ja aavistukset kierrellä Pietarin aivoissa, niinkuin ennenkin. Hänestä tuntui että äiti oli enemmän rikkonut häntä, poikaansa vastaan, kuin itseään hänen isäänsä vastaan.