— Sinä? Kenen tähden?
— Erään, jota et ole tuntenut, ja josta minä paljon pidin.
Roland luuli, että hänen pojallaan oli ollut joku rakkausjuttu ja tutkaili:
— Luonnollisesti nainen.
— Niin.
— Joka on kuollut?
— Ei, sen pahempi, — jonka olen menettänyt.
— Ooh!
Vaikka vanhus kummasteli tätä poikansa äkkiarvaamatointa tunnustusta, joka tapahtui hänen vaimonsa läsnä ollessa, ei hän utellut asiaa sen tarkempaan, kun oli sitä mieltä, että semmoiset asiat eivät ketään muita liikuta.
Rouva Roland ei näkynyt kuulleen mitä sanottiin; hän näytti kipeältä ja oli hyvin kalpea. Usein oli hänen miehensä ollut hämillään, nähdessään hänen istuvan ikään kuin olisi pudonnut tuolille ja kuullessaan hänen huokaavan ikäänkuin hän ei olisi saanut henkeään vedetyksi, sanonut hänelle: