Siellä seisoi sitte noita-ukko Dovresta, hänen kruununsa oli pakotetuista jääpuikoista ja kiilloitetuista kuusenkävyistä; hänen yllään oli karhunnahkaturkki ja korkeavartiset saappaat. Pojat sensijaan kävelivät paljain kauloin ja ilman housunkannattimia, sillä he olivat voiman miehiä.
"Onko tuo nyt kumpu?" kysyi pienin pojista ja osoitti
Keijukaiskumpua. "Meillä Norjassa sitä sanotaan läveksi!"
"Pojat!" sanoi vanhus. "Läpi menee sisäänpäin, kumpu ylöspäin. Eikö teillä ole silmiä päässä!"
Ainoa mikä heitä täällä etelässä hämmästytti, oli että he noin vaan ilman muuta ymmärsivät kieltä.
"Älkää nyt olko olevinanne!" sanoi vanhus, "luulisi etteivät korvantaustanne vielä ole ihan kuivaneet!"
Sitte he astuivat Keijukaiskumpuun, jonne oli kokoontunut hieno seurue; kaikki oli käynyt niin kiireesti että olisi luullut tuulen tuoneen kaikki koolle, ja hauskasti ja jokaisen maun mukaan siellä oli järjestetty. Veden väet istuivat aterialla suurissa vesiammeissa ja sanoivat olevansa aivan kuin kotonaan. Kaikki noudattivat hyviä tapoja, paitsi molemmat nuoret norjalaiset noidat, jotka nostivat jalkansa pöydälle, mutta he luulivat kun luulivatkin, että kaikki puki heitä.
"Pois jalat pöydältä!" sanoi vanha noita ja tottelivathan he, mutta eivät he tehneet sitä ihan heti. Pöytänaapuritartaan he kutittelivat kuusenkävyillä, joita säilyttivät taskussaan ja sitte he istuakseen mukavasti, vetivät saappaat jalastaan ja käskivät vieressään istuvan naisen pidellä niitä, mutta isä, Dovren vanha noita oli aivan toista maata; hän kertoi niin kauniisti Norjan uljaista tuntureista ja koskista, jotka vaahdonvalkeina syöksyvät alas, kumisten kuin ukkonen ja urkujen soitto; hän kertoi lohesta, joka hyppii ylös syöksyvää vettä vastaan, kun Ahti soittaa kultaista kanneltaan. Hän kertoi kirkkaista talvi-illoista, kun kulkuset soivat ja pojat, palava soihtu kädessä, kiitävät yli välkkyvän jään, joka on niin läpikuultava, että he näkevät kalojen jalkainsa alla pelästyvän. Niin, hän osasi kertoa niin että näki ja kuuli kaikki mitä hän sanoi. Luuli kuulevansa sahojen käyvän, poikien ja tyttöjen laulavan lauluja ja tanssivan norjalaisten hyppytanssia. Hei vaan! Äkkiä antoi noita-ukko vanhalle keijukaisneidille aika muiskun — se se vasta oli suudelma eivätkä he kuitenkaan ensinkään olleet perheen suljetussa piirissä.
Nyt piti keijukaistyttöjen esittää sekä yksinkertaista tanssia että tanssia poljennalla ja erinomaisesti se sujui. Sitte tuli taidetanssi eli yksinkarkelo, tuhat tulimmaista, kuinka he osasivat oikoa koipiaan! ei sitä tietänyt mikä oli alkua, mikä loppua, mikä oli kättä ja mikä oli jalkaa, he sulivat yhdeksi ryöpyksi niinkuin höylänlastut ja pyörivät ja kieppuivat niin että Manalanhevon mieltä rupesi kääntämään ja sen täytyi lähteä pois pöydästä.
"Rrrrr!" sanoi noita-ukko, "olipa siinä koivenkeikutusta! Mutta mitäs muuta ne osaavat kuin tanssia, oikoa koipiaan ja lentää tuulispäänä?"
"Saat paikalla tietää!" sanoi keijukaiskuningas ja sitte hän kutsui nuorimman tyttärensä. Hän oli kirkas ja kuultava kuin kuuvalo, hän oli kaikista sisarista hienoisin; hän otti valkoisen varvun suuhunsa ja sitte hän hävitä hipsahti: niin näppärä hän oli.