"Nyt laulaa kukko!" sanoi vanha keijukaisneiti, joka johti taloudenpitoa. "Nyt meidän täytyy sulkea ikkunaluukut, ettei aurinko polta meitä kuoliaaksi."
Ja kumpu sulkeutui.
Mutta sisiliskot juoksentelivat ylös alas puunrevelmää ja puhuivat keskenään:
"Voi kuinka minä pidin norjalaisesta noitaukosta!"
"Minä pidän enemmän pojista!" sanoi kastemato, mutta sehän ei näe mitään, se eläin raukka.
PUNAISET KENGÄT.
Oli kerran pieni tyttö, niin hentoinen ja herttainen, mutta kesällä täytyi hänen aina käydä paljain jaloin, sillä hän oli köyhä, ja talvisin suurissa puukengissä niin että pieni jalkapöytä kävi niin punaiseksi että hirvitti.
Keskellä kylää asui vanha suutarinmuori; hän neuloi parhaimman taitonsa mukaan vanhoista punaisista tilkuista parin pieniä kenkiä. Kömpelöt ne olivat, mutta tahto oli ollut hyvä ja pienelle tytölle ne olivat aiotut. Pienen tytön nimi oli Karen.
Juuri samana päivänä jolloin hänen äitinsä piti haudattaman, sai hän kengät ja käytti niitä ensi kerran; tosin eivät ne sovi surupukuun, mutta hänellä ei ollut muita ja niin hän paljain kintuin, kengät jalassa, asteli köyhän kirstun perässä.
Samassa tuli suuret, vanhat vaunut ja niissä istui suuri, vanha rouva. Hän katseli pientä tyttöä ja hänen kävi häntä sääli ja hän sanoi papille: "Kuulkaa, antakaappa minulle se pieni tyttö, niin minä olen hyvä hänelle!"