Ja kaikki ihmiset katselivat Karenin punaisia kenkiä ja kaikki kuvat katselivat niitä ja kun Karen polvistui alttarin juurelle ja vei kultakalkin huulilleen, ajatteli hän vain punaisia kenkiä ja tuntui siltä kuin ne kaiken aikaa olisivat uiskennelleet kalkissa hänen edessään; eikä hän muistanut veisata virttään eikä hän muistanut lukea isämeitäänsä.
Ihmiset läksivät kirkosta ja vanha rouva astui vaunuihinsa. Karen nosti jo jalkansa, astuakseen hänen perässään, silloin sanoi vanha sotamies joka seisoi vieressä: "kas niitä kauniita tanssikenkiä!" eikä Karen voinut olla ottamatta muutamia tanssiaskelia ja kun hän oli alkanut, jatkoivat jalat yhä tanssimista, ikäänkuin kengät olisivat komentaneet niitä; hän tanssi kirkonnurkan taakse, hän ei voinut lakata, kuskin täytyi juosta perässä ja ottaa hänet kiinni ja hän nosti hänet vaunuihin, mutta jalat tanssivat tanssimistaan niin että hän oikein potki hyvää, vanhaa rouvaa.
Vihdoin viimein saatiin kengät riisutuiksi ja jalat pääsivät lepoon.
Kotona pantiin kengät kaappiin, mutta Karen ei voinut olla katselematta niitä.
Vanha rouva sairastui, ihmiset sanoivat, ettei hän enään voinut elää; häntä täytyi hoitaa ja vaalia eikä kukaan tietysti ollut likempänä kuin Karen; mutta kylässä oli suuret tanssiaiset ja Karen oli kutsuttu niihin; — hän katseli vanhaa rouvaa, joka ei voi elää kauvan, katseli punaisia kenkiä ja hänestä tuntui, ettei se ole syntiä; — hän pani punaiset kengät jalkaansa, saattoihan hän senkin tehdä; — mutta sitte hän meni tanssiaisiin ja rupesi tanssimaan.
Mutta kun hän tahtoi oikealle, tanssivat kengät vasemmalle ja kun hän tahtoi toiseen päähän huonetta, tanssivat kengät toiseen päähän ja alas portaita, pitkin katua, ulos kaupungin portista. Hän tanssi tanssimistaan, hänen täytyi tanssia aina kauvas pimeään metsään asti.
Äkkiä rupesi puitten välistä näkymään hohdetta, hän luuli kuun nousevan, sillä sieltä näkyi kuin kasvot, mutta se olikin se vanha, punapartainen sotamies; hän istua kökötti siellä, nyökytti päätään ja sanoi: "Kas niitä kauniita tanssikenkiä!"
Silloin tyttö kauhistui ja tahtoi viskata luotaan punaiset kengät, mutta ne eivät lähteneet jalasta ja hän riisui sukkansa, mutta kengät olivat kasvaneet kiinni jalkoihin ja hän tanssi tanssimistaan ja hänen täytyi tanssia poikki soiden ja maiden, sekä sateella että päiväpaisteella, sekä yöllä että päivällä, mutta yöllä oli kamalinta.
Hän tanssi hautausmaalle, mutta kuolleet siellä eivät tanssineet, niillä oli parempaakin tekemistä kuin tanssia. Hän olisi tahtonut istuutua köyhän haudalle, missä katkera pietaryrtti kasvaa, mutta ei hän saanut lepoa eikä rauhaa ja kun hän tanssi kohti avointa kirkonovea, näki hän siellä enkelin pitkissä, valkoisissa vaatteissa. Siivet ulottuivat olkapäiltä maahan asti, kasvot olivat vakavat ja ankarat ja käsissään piteli enkeli leveää, loistavaa miekkaa.
"Tanssia sinun täytyy!" sanoi hän, "tanssia punaisilla kengilläsi, kunnes vaalenet kylmäksi ja kalpeaksi, kunnes ihosi lahoaa lysyyn kuin luuranko. Tanssia sinun pitää ovelta ovelle, ja ylpeitten, turhamaisten lasten oviin pitää sinun koputtaa, niin että ne kuulevat sinun tulevan ja pelkäävät! Tanssia sinun pitää, tanssia —"