"Juo nyt teesi!" sanoi äiti, "ehkä sinä sitte saat kuulla sadun."
"Niin, joka tästä vaan osaisi uuden sadun!" sanoi vanhus ja nyökäytti lempeästi päätään. "Mutta missä sen pienokaisen jalat ovat kastuneet?" kysyi hän.
"Niin, missä ovatkaan!" sanoi äiti, "sitä ei kukaan ymmärrä."
"Saanko minä sadun?" kysyi poika.
"Saat, mutta voisitko sinä ensin likimain sanoa minulle — sillä se minun ensin pitäisi saada tietää — kuinka syvä katuoja sillä pienellä kadulla on, josta sinä menet kouluun?"
"Juuri keskelle saappaan vartta", sanoi poika, "mutta silloin minun täytyy pistää jalka siihen syvään reikään!"
"Vai siellä ne jalat siis ovat kastuneet", sanoi vanhus. "Nyt minä mielelläni kertoisin sadun, mutta ne ovat jo kaikki kerrotut!"
"Voittehan te tällä hetkellä laittaa sadun", sanoi pieni poika. "Äiti sanoo että kaikesta mihin te katsotte, syntyy satu ja kaikesta mihin te kajoatte, tulee tarina!"
"Niin, mutta eivät ne sadut ja tarinat kelpaa mihinkään. Ne oikeat ne tulevat itsestään, ne koputtavat otsaani ja sanovat: tässä minä olen!"
"Eikö ne pian koputa?" kysyi pieni poika ja äiti hymyili, pani seljateetä kannuun ja kaasi kiehuvaa vettä päälle.