"Niin, hän on yhtenä sydämenä Tanskan vaakunassa!" sanoi vanha isoisä.
Ja hänen ajatuksensa seurasivat liekkiä joka vei hänet merelle, missä tykit pankkuivat, missä sakea savu peitti laivat; ja liekki asettui kunniamerkiksi Hvitfeldtin rinnalle, joka pelastaakseen laivaston räjäytti itsensä ja laivansa ilmaan.
Ja kolmas liekki vei vanhuksen Grönlannin kurjille majoille, missä pappi Hans Egede vaikutti rakkauden sanoilla ja töillä; liekki oli tähtenä hänen rinnallaan, sydämenä Tanskan vaakunassa.
Ja vanhan isoisän ajatukset riensivät liehuvan liekin edelle, sillä hänen ajatuksensa tiesivät minne liekki tahtoi.
Talonpoikaiseukon pirtissä seisoi Fredrik kuudes liidulla kirjoittamassa nimeään hirteen; liekki värisi hänen rinnallaan, värisi hänen sydämessään; talonpojan pirtissä tuli hänen sydämestään sydän Tanskan vaakunaan.
Ja vanha isoisä kuivasi silmiään, sillä hän oli tuntenut Fredrik kuninkaan hopeisine hapsineen ja rehellisine sinisilmineen, hän oli elänyt hänen hyväkseen, ja hän liitti kätensä ristiin ja jäi äänettömänä tuijottamaan eteensä. Silloin tuli isoisän pojanvaimo sanomaan, että on myöhäistä, isoisän pitää mennä levolle ja illallispöytäkin on katettu.
"Mutta kuinka kauniin työn sinä, isoisä, olet tehnyt!" sanoi hän. "Holger Dansken ja koko meidän vanhan vaakunamme! — Minusta tuntuu siltä kuin ennen olisin nähnyt nuo kasvot!"
"Ei, et sinä niitä ole nähnyt!" sanoi vanha isoisä, "mutta minä olen nähnyt ne ja minä olen koettanut veistää ne sellaisiksi jommoisina ne muistan. Englantilaiset olivat silloin täällä rannikolla ja huhtikuun toisena päivänä, silloin me näytimme että olemme vanhoja tanskalaisia. Minä seisoin 'Tanskan' kannella Steen Billen eskaaderissa ja rinnallani oli mies, jota kuulat näyttivät pelkäävän. Hän lauleli iloisesti vanhoja lauluja ja ampui ja tappeli ikäänkuin hän olisi ollut enemmän kuin ihminen. Minä muistan vielä hänen kasvonsa; mutta mistä hän tuli ja minne meni, sitä en tiedä minä eikä tiedä kukaan.
"Usein olen ajatellut, että se mahtoi olla vanha Holger Danske itse. Hän oli uinut tänne Kronborgista ja auttoi meitä vaaran hetkellä; sellainen ajatus minulla on, ja tuossa näet hänen kuvansa!"
Ja kuva loi suuren varjonsa seinälle ja osaksi kattoonkin; tuntui siltä kuin todellinen Holger Danske olisi seisonut varjon vieressä, sillä varjo liikkui, tai ehkäpä kynttilän liekki ei palanut aivan tasaisesti. Ja pojanvaimo suuteli vanhaa isoisää ja vei hänet suureen nojatuoliin pöydän ääreen ja vaimo ja hänen miehensä, joka oli isoisän poika ja sängyssä nukkuvan pojan isä, söivät illallista, ja isoisä kertoi tanskalaisista jalopeuroista ja tanskalaisista sydämistä, voimasta ja rakkaudesta, ja hän selitti että paitsi miekan voimaa, on olemassa toinenkin voima, ja hän viittasi hyllylle, jolla oli vanhoja kirjoja, kaikki Holbergin huvinäytelmät. Niitä oli usein luettu, sillä olivathan ne niin hauskat, jokainen luuli perinpohjin tuntevansa kaikki ne vanhan ajan ihmiset.