Kaikki varpuset yrittivät lentää ruusujen ja uunin päällitse, mutta ne töytäsivät sileää seinää vastaan; siinä oli taulu, suuri, oivallinen maalaus, jonka taiteilija oli tehnyt pienen piirustuksensa mukaan.
"Pip!" sanoivat varpuset, "ei siinä ole mitään! siinä vaan näyttää olevan! Pip! se on kaunista se! Ymmärrätkö sinä sellaista — minä ainakaan en ymmärrä!" ja sitte ne lensivät tiehensä, sillä huoneeseen tuli ihmisiä.
Päivät pakenivat, vuodet vierivät, kyyhkyset, senkin ilkeät eläimet olivat ehtineet sekä kuherrella että vihoitella!. Varpuset olivat nähneet vilua talvella ja herkutelleet kesällä; ne olivat kaikki kihloissa tai naimisissa, kuinka kukin tahtoo sanoa. Niillä oli poikasia ja jokaisen poikanen oli tietysti kaunein ja viisain; toinen lensi toisaalle, toinen toisaalle ja tavatessaan tunsivat ne toisensa piipotuksesta ja vasemman jalan raapaisemisesta. Vanhin heistä oli vanha ja vaivainen, hänellä ei ollut pesää eikä poikasia; kerran teki hänen mieli päästä suureen kaupunkiin ja hän lensi Köpenhaminaan. —
Siellä oli suuri, monivärinen talo; se oli ihan likellä linnaa, kanavan varrella, jossa oli ruukuilla ja omenilla lastattuja laivoja. Ikkunat olivat alhaalta leveämmät kuin ylhäältä ja kun varpuset kurkistivat sisään ikkunoista, näytti jokainen huone siltä kuin olisi katsonut tulpaniin. Siellä oli kaikellaisia värejä ja koukeroita ja keskellä tulpania seisoi valkeita ihmisiä; ne olivat marmorista, toiset tosin kipsistäkin, mutta varpusen silmissä ei siinä ole mitään eroa. Rakennuksen otsikossa oli metallivaunut metallihevosineen ja voiton jumalatar ohjasi niitä. Rakennus oli Thorvaldsenin museo.
"Kuinka se paistaa! kuinka se paistaa!" sanoivat varpuset, "tuo on varmaan kaunista tuo! Pip! tämä on kuitenkin suurempaa kuin riikinkukko!" varpunen muisti vielä lapsuutensa ajoilta mitä emo oli pitänyt suurimpana kauneutena. Ja samassa hän lensi pihamaalle; siellä oli sielläkin komeaa; seinille oli maalattu palmuja ja oksia ja keskellä pihaa seisoi suuri, kukkiva ruusupensas; sen tuoreet, upeat oksat varjostivat hautaa, ja sinne lensi varpunen, koska siellä ennestäänkin käveli paljon varpusia. "Pip!" ja kolme raapausta vasemmalla jalalla; sen tervehdyksen oli varpunen suorittanut monta kertaa vuosien ja päivien kuluessa, mutta kukaan ei ollut sitä ymmärtänyt, sillä eivät ne jotka erossa ovat, joka päivä tapaa toisiaan. Tuo tervehtimistapa oli käynyt tottumukseksi, mutta tänään sattui pihamaalle kaksi vanhaa varpusta ja yksi poikanen, jotka sanoivat "pip!" ja raappivat kolme kertaa vasemmalla jalallaan.
"No päivää, päivää!" Koolla oli kolme varpuspesän vanhusta ja yksi pieni perheen vesa. "Täälläkö me tapaamme!" sanoivat he. "Tämä on hieno paikka, mutta ei täällä ole paljon suuhunpantavaa. Tämä on sitä kaunista! Pip!"
Ja paljon ihmisiä tuli sivuhuoneista, joissa upeat marmorikuvat seisoivat, ja he astuivat haudalle, joka kätki suuren mestarin, hänet, joka oli muovaillut kuvapatsaat, ja kaikki jotka tulivat, seisoivat hehkuvin kasvoin Thorvaldsenin haudalla ja toiset kokosivat varisseet ruusunlehdet ja kätkivät ne. Siellä oli kaukaisia matkustajia; ne tulivat suuresta Englannista, Saksasta ja Ranskasta; kaunein naisista otti ruusun ja pani sen rinnalleen. Varpuset tulivat siihen käsitykseen, että ruusut hallitsivat täällä ja että koko talo oli rakennettu niitä varten, ja oli se heidän mielestään sentään hiukan liikaa; mutta koska kaikki ihmiset nyt liehakoivat ruusuja, niin tahtoivat he seurata aikaansa. "Pip!" sanoivat he, lakaisivat pyrstöllään permantoa ja tirkistelivät toisella silmällään ruusuja; ei heidän tarvinnut kauvankaan katsella ennenkuin he olivat varmat siitä että olivat tekemisissä vanhojen naapuriensa kanssa. Ja ne ne olivatkin. Maalari joka oli piirustanut ruusupensaan palaneen mökin edustalla oli sittemmin saanut luvan kaivaa ruusut maasta. Hän oli antanut ne rakennusmestarille, sillä kauniimpia ruusuja ei ollut missään; ja hän oli istuttanut ne Thorvaldsenin haudalle ja siellä ne kauneuden kuvana kukoistivat ja antoivat punaiset, lemuavat lehtensä muistoiksi kaukaisiin maihin.
"Oletteko te saaneet paikan täällä kaupungissa?" kysyivät varpuset.
Ja ruusut nyökyttivät päitään. Ne tunsivat harmaat naapurinsa ja ilostuivat ne nähdessään.
"Kuinka ihanaa on elää ja kukkia ja tavata vanhoja ystäviä ja joka päivä nähdä lempeitä kasvoja! Täällä tuntuu joka päivä suurelta pyhäpäivältä!"