Ja vanhus, joka tämän kertoi, pudisti surumielisenä päätään. "Kaikki unohtuu! — unohtuu!" sanoi hän.
Ja sitte ruvettiin kamarissa puhumaan muista asioista; mutta nuorin lapsista, pieni poika, kapusi tuolille uutimien taakse ja loi suuret, vakavat silmänsä pihamaalle, missä kuutamo valaisi isoa kiveä. Ennen se aina oli näyttänyt hänestä tyhjältä ja litteältä, mutta nyt se hänen silmissään oli kuin suuri lehti historian kirjasta. Kaikki mitä poika oli kuullut Prebenistä ja hänen vaimostaan, asui kivessä; ja hän katseli sitä ja hän nosti silmänsä kirkasta, loistavaa kuuta kohti, puhtaaseen, selkeään ilmaan, ja tuntui siltä kuin Jumalan kasvot olisivat paistaneet maailmaan.
"Kaikki unohtuu — unohtuu!" kuului huoneesta ja juuri siinä hetkessä suuteli näkymätön enkeli pojan rintaa ja otsaa ja kuiskasi hiljaa: "kätke tarkasti siemen, jonka olet saanut, kätke se kypsyyden aikaan! Sinun kauttasi, lapsi, on kulunut kirjoitus, lahoava hautakivi, kultaisin piirtein paistava tuleville polville! Käsi kädessä astelee vanha pariskunta taas pitkin vanhoja katuja, hymy huulilla, posket terveinä, punottavina istuvat he taas kiviportailla lehmuksen alla ja nyökyttävät päätä sekä rikkaille että köyhille. Tämän hetken siemen kasvaa kautta vuosien kukoistavaksi runoelmaksi. Ei unohdu se mikä on hyvää ja kaunista. Tarussa ja laulussa se elää."
MAAILMAN IHANIN RUUSU.
Oli kerran mahtava kuningatar, jonka puutarhassa kasvoi kaikkien vuodenaikojen ja kaikkien maailman maiden kukkia, mutta ruusuista hän varsinkin piti ja sentähden hänellä oli mitä erilaisimpia ruusuja, alkaen villeistä orjantappuroista, joitten vihreät lehdet lemuavat kuin omena, Provencen ihanimpiin ruusuihin, ja ne kiipesivät ylös linnan muureja, kietoutuivat pylväitten ja ikkunapielien ympäri, tunkeutuivat käytäviin, ja pitkin kattoa, kaikkiin saleihin; ja ruusujen lemu ja muoto ja väri oli mitä vaihtelevin.
Mutta suru ja murhe asui linnassa; kuningatar oli kuolinvuoteellaan ja lääkärit julistivat, että hänen täytyy kuolla.
"Yksi pelastuskeino löytyy!" sanoi viisain heistä. "Tuokaa hänelle maailman ihanin ruusu, se joka on korkeimman ja puhtaimman rakkauden ilmaus; jos se saatetaan hänen silmiensä eteen ennenkuin ne sammuvat, niin hän jää eloon."
Ja nuoret ja vanhat ympäri maata riensivät tuomaan ruusuja, ihanimmat tuotiin joka puutarhasta, mutta ne ruusut eivät olleet niitä; rakkauden yrttitarhasta olivat ruusut noudettavat, mutta mikä ruusu siellä oli korkeimman, puhtaimman rakkauden ilmaus?
Ja runoilijat lauloivat maailman ihanimmasta ruususta ja jokainen nimitti oman ruusunsa nimen. Ja sanoma saapui joka sydämelle, joka rakkaudessa sykki, sanoma saapui kaikille säätyluokille, kaikille ikäluokille.
"Kukaan ei vielä ole lausunut kukkasen nimeä!" sanoi viisas mies. "Kukaan ei ole osoittanut paikkaa, missä se koko ihanuudessaan ylenee! Eivät kelpaa ruusut Romeon ja Julian arkusta tai Valborgin haudalta, vaikka taru ja laulu aina tulevat säilyttämään niiden tuoksun; eivät kelpaa ruusut, jotka versovat Winkelriedin verisestä peitsestä, verestä, joka pyhänä virtaa sankarin sydämestä kun hän isänmaan edestä kuolee, vaikka se kuolo on suloisempi kuin mikään muu ja se veri punaisempi kuin kaikki ruusut. Eikä se ole sekään ihmekukka, jonka hoitamiseen mies vuosikaudet umpeensa, pitkinä unettomina öinä yksinäisessä kammiossaan uhraa terveen elämänsä: tieteen ihmeellinen ruusu."