"Armoa!" kajahti äärettömässä suojassa ja taivaan portti avautui ja sielu liiteli kohti kutsuvaa kirkkautta.
Mutta valo joka tulvi vastaan, oli niin häikäisevä, niin läpitunkeva, että sielu väistyi kuin paljastettua miekkaa; ja sävelet soivat niin lempeinä ja valtavina ettei mainen kieli pysty sitä lausumaan ja sielu värisi ja kumartui yhä syvemmälle ja syvemmälle, mutta taivaallinen kirkkaus tunkeutui siihen ja silloin se käsitti ja tunsi mitä ei ikinä ennen ollut tuntenut: ylpeytensä, kovuutensa ja syntisyytensä taakan painon. — Kirkkaus täytti koko sen olennon.
"Sen hyvän minkä tein, tein siksi etten toisin voinut tehdä, mutta — — pahuuteni, se läksi minusta itsestäni!"
Ja taivaan puhdas valo häikäisi sielua, hervotonna näytti se vaipuvan syvälle, syvälle, oman itsensä umpisolaan; se tunsi olevansa niin syntien raskauttama, niin kelvoton taivaan valtakuntaan, ja ajatellessa ankaraa vanhurskasta Jumalaa ei se uskaltanut edes kuiskata sanaa: "armoa!"
— Ja samassa oli armo tarjolla, armo, jota ei osattu odottaa. —
Jumalan taivas täytti koko avaran tilan, Jumalan rakkaus valautui siihen pohjattoman runsaana.
"Ole pyhäinen, ihanainen, rakastavainen ja iankaikkinen, oi ihmissielu!" kaikui soittaen ja helisten vastaan. Ja kaikki, kaikki saamme me maisen elämämme viimeisenä päivänä vavisten peräytyä taivaan valtakunnan loistoa ja kirkkautta; kaikki saamme me painua syvälle, syvälle, nöyrtyä maan tasalle ja samalla pysyä pystyssä hänen rakkautensa ja armonsa turvissa. Me saamme liidellä uusissa maailmoissa, puhdistuneina, parantuneina ja kirkastuneina, me saamme yhä enemmän ja enemmän liketä valon ihanuutta ja hänen vahvistaminaan tulla mahdollisiksi astumaan ikuiseen kirkkauteen.
End of Project Gutenberg's Satuja ja tarinoita III, by H. C. Andersen