Näihin yleisluontoisiin alakuloisen mielen purkauksiin tuli lisäksi korsikalaisen suru oman asemansa johdosta Ranskassa. Usein saavat sanat deklamatorisen soinnun, kuten hänen kirjottaessaan loma-ajan toivossa: "Minkä näytelmän saanenkaan nähdä isänmaassani! Maanmieheni, kahleisiin taottuina, suutelevat vapisten sitä kättä, joka heitä sortaa. Ne eivät enään ole niitä uljaita korsikalaisia, joita sankari elähytti maineellaan, eivät enään tyrannien, velttouden ja hovimatelijain vihollisia! Kun ei ole enään olemassa isänmaata, on kunnon kansalaisen kuoltava." Mutta usein ilmenee tosi, syvä tunne näiden opittujen puheenpartten rinnalla. "Isänmaani kuva sen nykyisessä tilassa ja kykenemättömyyteni muuttamaan sitä on minulle syynä paeta maailmasta, jossa velvollisuuteni on kiitellä ihmisiä, joita hyvettä seuraten pitäisi vihata." Ja kysymys, joka häntä kaikista enimmän tuskastuttaa, on tämä: "Miltä tulen näyttämään kodissani, mitä kieltä olen puhuva?" Sillä hän oli ollut kauvan poissa kodista ja — ainakin osaksi — unhottanut äidinkielensä.

Kaikki tämä levottomuus, kahtalaisen asemansa tuskallinen tunne, ollessaan samalla hehkuva korsikalainen patriootti ja ranskalainen soturi, itse vihollisen armeijassa palveleva, haihtui niiden surullisten tietojen johdosta, joita hän sai kodin taloudellisista huolista: itse rouva Letitia oli rohkeutensa menettämäisillään ja pyysi poikaansa kotiin. Buonaparten terveys, jota ei suinkaan ollut vahvistanut hänen spartalainen elämäntapansa ja väsymätön työteliäisyytensä, saattoi sekin tehdä kotonakäynnin suotavaksi, ja tammikuussa 1787 hän vihdoin sai virkaloman ja luvan matkustaa Korsikaan.

Epäilemättä niiden voimakasten tunteiden muisto, joita hänessä liikkui tämän ensimäisen kotonakäynnin aikana, antoi jälestäpäin keisarille aihetta hurmaantunein sanoin puhua kotimaan viehätyksestä. "Kaikki on siellä parempaa; vaikka olisin ollut suletuin silmin, olisi maaperän lemu jo riittänyt antamaan tiedon siitä, missä olin. En ole sitä missään muualla tavannut. Näen itseni taas ensi vuosissani, ensimäisessä rakkaudessani; tapaan itseni siellä taas nuoruudessani, jyrkkien kuilujen keskellä kiipeämässä korkeille vuorenhuipuille ja vaeltamassa ahtaita solia ja syviä laaksoja, kaikkialla nauttien vierasvaraisuuden kunnianosotuksia ja riemuja."

Olo Korsikassa toi terveyttä hänen vereensä ja terveyttä hänen ajatuksiinsa. Hän kiertelee kautta saaren, kuulee uudestaan silminnäkijäin kertomuksia vapaussodan taisteluista, tutkii seudut ja saavuttaa tässä rosoisessa kalliomaassa erinomaisen varmuuden paikallissuhteiden arvostelemisessa ja sellaisten paikkain keksimisessä, jotka taistelussa saattoivat olla tärkeitä. Mutta tämän ja vastaistenkin kodissa käyntien suurin merkitys oli hänelle siinä, että ne verestivät hänen lapsuutensa puoleksi haihtuneet vaikutelmat, joita hänessä olivat herättäneet ensimäiset, voimakkaat, välittömät opetukset tässä villissä saaressa, jossa lain ja oikeuden käsitteet olivat miltei tuntemattomat, jossa vallitsivat loppumattomat, veriset kostosodat, jossa itse talonpoika auransa kurjessa kulki pyssy selässään ja jossa teeskentelyä ja viekkautta ylistettiin samanlaisin ylevin puheenparsin kuin oikeamielisyyttä ja miehuutta. Kun vallankumous todenteolla syttyi, muuttaen ranskalaiset villeiksi, oli lyönyt se hetki, jolloin Buonaparte sai käyttää Korsikastn saamaansa opetusta.

Oltuansa neljänneksen toista vuotta kotona hän palasi rykmenttiinsä, eikä nyt enään ollut aikaa unelmiin. Vanhempia upseereja syrjäyttämällä hänelle uskottiin, hänen tunnetun taitonsa tähden, kaikenlaisia sotilaallisia tehtäviä. Sitä paitsi hän oli ahkerasti kirjallisissa töissä. Yhdessä hänen päiväkirjoistaan tältä ajalta on luonnos tutkimukseen kuningasvallasta. Tässä tekeleessä hän muun muassa sanoo tahtovansa yksityiskohdin käsitellä sitä anastettua valtaa, jota kahdentoista Euroopan monarkian kuninkailla on ilo nauttia. "Niissä ei ole monta, jotka eivät ansaitsisi tulla viralta pois."

Mutta kaikista enimmän hänen ajatuksensa liikkuivat Korsikasta saaduissa vaikutelmissa. Kun Napoleone ennen unelmissaan oli nähnyt itsensä sinä, joka kokoaa maanmiehensä ympärilleen ja kukistaa muukalaisten vallan, hänen haaveilunsa olivat olleet enimmäkseen utuisia, epäselviä, mutta silti suuresti houkuttelevia. Hän oli nyt pitkän saaressa olonsa aikana huomannut, kuinka helppo olisi saada se liittymään vallankumoukseen, joka ennen kaikkea ajoi vapauden asiaa. Ja hän oli siellä tavannut suuren kansallisen puolueen, joka jo liittymisessä vapauden innokkaisiin puolestapuhujiin mannermaalla näki parhaimman tien itsehallinnon ja suuremman tai pienemmän riippumattomuuden saavuttamiseen saarelle. Sillä Buonapartessa — kuten vähitellen Korsikan kansallismielisissäkin — nuorekas, hehkuva viha Ranskan kansaa vastaan muuttui kypsyneemmän miehen vihaksi vanhaa ranskalaista hallitusjärjestelmää vastaan kaikkine mielivallan ja vääryyden mahdollisuuksineen, aatelis- ja virkavaltoineen. Lisäksi kyti useimmissa kansalaisissa alituinen pelko Genuan vallan palauttamisesta, sillä Korsika oli ainoastaan toistaiseksi luovutettu panttina Ranskalle, ja kuinka suuri viha Ranskan ylivaltaa vastaan oli ollutkaan ja monessa paikkakunnassa vielä oli, se sittenkään ei ollut mitään verrattuna raivoon perivihollista Genuaa vastaan.

Omituisen taitavasti Buonapartet olivat aina ymmärtäneet liittyä siihen puolueeseen, jolla näytti olevan parhaat kortit käsissä. Hyväntekijänsä, konservativisen, kuningasmielisen kreivi Marbeufin kuoltua he kerrassaan liittyivät radikaalis-kansallisiin. Emme tiedä, oliko Buonapartelle mieskohtaisesti raskasta puolueensa mukana liittyä niin läheisesti henkilöihin, jotka kuuluivat siihen kansaan, jota hän pari vuotta sitten oli sanonut pitävän vihata "hyvettä seuraten". Mutta inhimilliset tunteet ovat usein varsin monimutkaiset; ylevimmätkin saattavat joskus olla läheisessä yhteydessä itsekkäimpien ja omaetuisimpien kanssa. Ja Buonaparten isänmaanrakkaus oli omaa lajiaan. Se ei ollut — kuten Paolin — uhrautuvaa, kieltäyvää laatua. Hän, jossa oli ihmeellisellä tavalla ruumistuneina syntymäsaarensa ja sen väestön luonne ja omituisuudet, hurja intohimo ja raju kunnianpyynti kylmän, viekkaan oman edun arvioimisen ohessa ja jossa jo poikavuosina oli huomattu rajaton itserakkaus ja itsekkäisyys, oli ajatuksissaan ja unelmissaan yhdistänyt itsensä ja isänmaansa yhdeksi ja samaksi. Hän sitä rakasti, koska se oli Hänen. Korsikan itsenäisyys oli hänestä sama kuin hänen oma itsenäisyytensä. On syytä uskoa, että Korsikan kohtalo oli Buonapartelle jotensakin yhdentekevä sitten kun hänen suhteensa saareen katkesivat, kun ei hänestä tullut sitä, joka oli sen tulevaisuutta johtava.

Mutta hänen haaveilevat ajatuksensa lensivät varmaan silloin jo pientä saarta ulommaksi: "Jos voisit nähdä sieluni pohjaan", hän kerran sanoi muutamalle ystävälleen, "jos voisit lukea sieltä, mikä minun sisintäni hallitsee, niin sanoisit minua hulluksi, jopa mielisairaaksi. En tahdo sitä sinulle kertoa, sillä tuskin uskallan sitä itselleni tunnustaa." Varmaankaan hän ei Korsikan hallitsemista noin tyystin tahtonut salata; se ajatus oli hänessä yhteinen saaren monen muun kunnianhimoisen nuorukaisen kanssa. Mutta entä jos hän, italialainen, joka oli Ranskalle kerrassaan vieras, hän, josta Paoli oli sanonut: "Sinussa, Napoleone, ei ole mitään uudenaikaista, sinä olet kokonaan valettu klassilliseen kaavaan", — entä jos hän veisi kipinän vallankumouksellisesta Ranskasta Italiaan, saisi sen nousemaan herrojansa vastaan, tekisi sen vapaaksi ja voimakkaaksi ja kohottaisi vanhan Rooman maailman valtijaaksi! Hänelle, Cesarin hengen lapselle, semmoinen mielikuva ei tosiaan ollut jättimäisempi kuin se, jonka hän sittemmin toteutti.

* * * * *

Kun Parisissa heinäkuun 14 p:nä 1789 Bastilji oli kukistunut, toistuivat kaikkialla maaseudulla pääkaupungin näytelmät. Aatelislinnoja vallattiin, jyväaittoja ryöstettiin ja hälytyskellot soivat kaikkialla. Sotaväenosastoja lähetettiin asemapaikoiltaan rauhaa ja järjestystä palauttamaan, mutta monessa paikassa sotamiehet kieltäysivät tottelemasta, ja luutnantti Buonaparten tunteet sotilaana varmaankin näillä komennusretkillä usein joutuivat ristiriitaan hänen tunteittensa kanssa korsikalaisena ja aateliston vihollisena. Kauvan hän kuitenkaan ei saanut tutkia, kuinka meteleitä saadaan aikaan ja kuinka niitä parhaiten kukistetaan, sillä kun saapui tieto kansalliskokouksen keskusteluista yöllä elokuun 4 päivää vasten — jolloin Ranskan koko yhteiskuntarakennus kerrassa kumottiin — aateliston etuoikeuksien lakkauttamisesta, kaikkien yhdenvertaisuudesta lain edessä y.m.s., niin oli kuin maa polttaisi hänen jalkojensa alla. Nyt oli tullut toiminnan hetki, nyt oli taottava, sillä rauta oli kuuma. Levottomasta ajasta huolimatta Buonaparte pyysi virkalomaa, sai sen ja oli syyskuun alussa 1789 taas Ajacciossa.