Pääsiäisen aikaan 1792 puhkesi kauvan valmisteltu kapina tuimana katutaisteluna Ajacciossa kaupungin asujanten ja kansalliskaartin välillä. Buonaparte riensi miehittämään kaupungin tärkeimmät sotilasasemat ja ryhtyi suorastaan piirittämään linnaa, joka oli ranskalaisten linjajoukkojen hallussa; näiden joukossa oli paljo korsikalaisia alkuasukkaita, jotka olivat Buonaparten puolella. Tämä tapahtui tietysti vallankumouksen nimessä ja "isänmaan pelastamiseksi". Mutta viime tingassa saapui hallituksen komissario, jonka Paoli oli lähettänyt saatuaan tiedon kapinasta. Ja pelkällä Paolin nimellä oli semmoinen kaiku, että järjestys ja rauha heti palasi. Mutta kunnianhimoinen everstiluutnantti sai Paolilta — joka vihdoin oli päässyt hänestä selville — virkaeron ja toukokuussa 1792 me hänet taas tapaamme kuohuvassa Parisissa ilman tointa, ilman tulevaisuutta, ilman tuloja.
* * * * *
"Olen tullut siihen vakaumukseen", kirjoitti Ranskan sotaministeri Ajaccion linnan päällikölle heinäkuun 8 p:nä, "ettei olisi voitu menetellä maltillisemmin ja vireämmin kuin te olette toimineet niin epäsuotuisissa ja tukalissa oloissa; niinikään olen vakuutettu, että Buonaparte ja Quenza ovat menetelleet kovin moitittavasti, ja ettei ole salattavissa, missä määrin he ovat syypäät joukkojensa epäjärjestyksiin ja laittomuuksiin."
Entisissä oloissa Buonapartea olisi uhannut sotaoikeuden tuomio; uuden valtiosäännön mukaan hän kuitenkin oli asetettava siviilioikeuden eteen; mutta ennenkuin eri virastot kerkesivät "vaihtaa kirjeitä" asiasta, tapahtui seikkoja, jotka kaatoivat kumoon valtaistuimen ja ministerituolit ja paljon muuta.
Buonaparte oli äkkiä syössyt alas unelmiensa huipuilta. Nöyryytys ja väärät laskelmat kirventelivät hänen mieltään, ja nyt enemmän kuin koskaan oli hänelle mieskohtaisesti ainoa pelastuksen keino, että puhdas rahvaan valta pääsisi musertamaan kaikki olevat olot. Hän oli itse filosofisissa kirjoitelmissaan kirjoittanut siitä, kuinka "kalpeat kunnianhimoiset" intohimojen päästessä riehumaan sieppaavat vallan käsiinsä, ja tällä lauselmalla varmaankin ajatellut itseänsä. Miksi hänen suunnitelmansa nyt muodostuivatkaan, yksi asia ainakin oli selvä: kalastaminen oli tapahtuva vallankumouksen sameassa vedessä.
Parisissa hän vietti jotensakin tyhjäntoimittajan elämää ystävänsä Bourienne'n kanssa, jonka hän uudelleen oli tavannut. He tekivät suunnitelmia, aikoivat ostaa rivin rakennuksen alaisia taloja vuokratakseen ne, puuhasivat päästäksensä jälleen armeijaan ja hautoivat monia muita ajatuksia, joista ennen kaikkea piti koituman jokapäiväinen leipä. Sillä niukalla olivat rahat. Bourienne, joka oli sentään vähä varakkaampi, sai yleensä maksaa päivälliset, milloin niitä oli saatavissa, ja vihdoin vaelsi Buonaparten kello panttilainaajalle.
Kesäkuun 20 p. oli määrätty kansalliseksi juhlapäiväksi. Se oli pallo-huoneessa vannotun valan kolmas vuosipäivä, ja kansan piti "istuttaman toukokuun puita" vapauden kunniaksi. Ystävykset olivat päättäneet yhtyä ruokalassa St. Honoré'n varrella lähellä Palais Royal'ia. Ulos tullessaan he näkivät kadulla olevan täyden kapinan. Ryysyinen joukkio, jonka Buonaparte vikkelällä silmäyksellään arvosteli 5-6,000 mieheksi, mitä naurettavimmilla ja hullunkurisimmilla aseilla varustettuna, kulki laulaen päivän suosittua laulua: Ça ira! Ça ira! kohti Tuillerioita. Suuttumus radikaalisen ministeriön kukistumisesta oli saanut tämän kummallisen sotajoukon liikkeelle. Se tuli suoraan lakiasäätävästä kokouksesta, jossa se uhaten oli esittänyt valituksensa ja sieltä lähtenyt Santerre'n johtamana Tuillerioita kohti.
Ça ira! Ça ira!
"Mennään tuon roistojoukkion muassa", sanoi Buonaparte lyhyesti; hän odotti vakavata yhteentörmäystä, mutta huomasi suureksi hämmästyksekseen, että linnan portit rauhallisesti aukenivat ja että joukkio esteettömästi vyöri linnaan. "Tuskin voin", sanoo Bourienne, "kuvata hänen harmiaan ja hämmästystään nähdessään millä heikkoudella ja pitkämielisyydellä kohdeltiin tätä roskaväen parvea." Mutta kun eräässä suuressa akkuna-aukossa nähtiin kuninkaan istuvan tuolilla pöydän päällä, asettavan päähänsä punaisen jakobinilakin, joka hänelle kurotettiin keihään kärjessä, ja sillä tapaa sitte esiintyvän ulvovan rahvaan edessä, jota oli sisällä ja akkunan ulkopuolella, niin se jo Buonapartesta tuntui liian paksulta. "Mikä narri!" hän huudahti italian kielellä. "Kuinka on voitu päästää tuo roska-joukko sisään? Olisi pitänyt tykkipatterilla luutia pois 4-500; loput saisivat kyllä koivet allensa!"
Jos Buonapartea harmitti se leväperäisyys ja myöntyväisyys, jolla kuninkaan käskystä kohdeltiin väkijoukkoa, niin kyllä hänellä siihen oli syynsäkin. Tuommoisen kokoonhaalitun hillittömän joukkion tunkeileminen jo itsessään loukkasi hänen järjestystä ja kuria vaativaa luonnettaan. Mutta hänellä oli sillä hetkellä yhteisiä harrastuksia tämän joukon kanssa, josta hän muutoin välitti viis. Niistä maltillisista ministereistä, jotka Ludvig XVI kesäkuun 13 p:nä oli valinnut ympärillensä radikaalisten sijoille, mikä juuri oli saanutkin metelin aikaan, Buonaparten täytyi erityisesti pelätä kovin kuningasmielistä sotaministeriä, joka, kuten yllä mainitusta kirjeestä kesäkuun 8 p:ltä selviää, ei aikonut niinkään helposti unohtaa hänen kummallista menettelyänsä Korsikassa. Metelin — tuon siveellisen purkauksen, kuten sitä sanottiin — tarkoituksena oli pakoittaa kuningas ottamaan radikaalinen, "patriotinen" ministeriö, eikä mikään soveltunut paremmin Buonaparten toiveisiin. Semmoinen olisi taipuvaisempi katsomaan sormien lomitse Korsikan tapauksia, jotka hän aina saattoi esittää vallankumouksen eduksi toimeenpannuiksi; sitäpaitsi hänellä oli ystäviä ja suosijoita radikaalien leirissä; hänelle siis ei ollut mikään mieluisempaa kuin radikaalisen puolueen valtaan-pääsy. Se tiesi entisten syntien anteeksiantoa ja lupauksia tulevaisuuden varalle. Kuninkaan vetelyys, joka nosti Buonaparten raivoon, sai myrskyn toistaiseksi laantumaan, ja virasta eroitetun upseerin tulevaisuus oli yhä yhtä synkkä. Mutta elokuun 10 p:nä samosi uusi, pelottavampi kansanjoukko kuninkaallista linnaa kohden. Se oli etukaupunkien väestöä, mutta tällä kertaa lisättynä marseillelaisilla sekä etelästä, Rhône-laaksosta saapuneilla, jossa Buonaparte hyvin tunnettiin. Sveitsiläiskaarti surmattiin, linna valloitettiin rynnäköllä, mutta kuningas oli jo poistunut sieltä ja etsinyt suojaa lakiasäätävältä kokoukselta. Buonaparte, joka koko elinaikansa osasi niin mainiosti käyttää draamallisia keinoja, sanoi jälestäpäin: "Jos kuningas olisi esiintynyt ratsain, voitto olisi ollut hänen. Ei koskaan", hän kertoi, "millään taistelutantereella ole ruumiskasat näyttäneet minusta niin suurilta kuin nähdessäni nuo kaatuneet sveitsiläiset, lieneekö sen sitte aiheuttanut paikan ahtaus vai se, että olin ensikertalainen semmoista näkemässä." Edelleen hän kertoo — ja siitä näkyy millä järkähtämättömällä tyyneydellä hän oli tutkinut asemaa päivänä, jolloin kaikki ranskalaiset Parisissa olivat rajuimmassa kapinassa — että hän kaikissa yleisissä paikoissa herätti huomiota, että häneen luotiin vihamielisiä, epäluuloisia katseita, ja itse hän selittää tämän aiheutuneen siitä, että hänen kasvonsa näyttivät tyynemmiltä kuin useimpien muiden. Tämä tietää, toisin sanoen, ettei vallankumous tälle harkitsevalle korsikalaiselle merkinnyt mitään; niitä ihanteita, jotka hurmasivat tuhansittain ranskalaisia ja joiden puolesta he uskon rohkeudella menivät kuolemaan, ei ollut hänellä. "Hän oli vallankumouksen ulkopuolella, ja sentähden hän saattoi kohota sen yläpuolelle."