Aluksi tuskin ajattelinkaan pysähtymistä, tuskinpa ajattelin mitään muuta kuin näitä uusia aistimuksiani. Mutta pianpa mielessäni syntyi uusi vaikutelmasarja, jonkinlainen uteliaisuus ja samalla epämääräinen pelko, jotka lopulta valtasivat minut tykkänään. Mitä merkillisiä ihmiskunnan kehitysmuotoja, mitä ihmeellisiä edistysaskeleita meidän alkeellisessa sivistyksessämme saisinkaan nähdä, ajattelin, jos joutuisin läheltä katsomaan tuohon hämärään maailmaan, joka silmieni editse riensi ja aaltoili. Ympärilläni näin suuria ja loistavia rakennustaidon tuotteita, jykevämpiä kuin mitkään oman aikamme rakennukset, ja kuitenkin ne näyttivät välkkeestä ja usvasta kyhätyiltä. Mäenrinteellä näin runsaamman vehmauden, jota ei häirinnyt talven väliintulo. Hämmennykseni harsonkin takaa näytti maailma hyvin kauniilta. Ja niin syntyi mielessäni päätös pysähtyä.
Suurin vaara piili siinä mahdollisuudessa, että tapaisin jonkun kappaleen avaruudessa. Niin kauvan kuin kuljin suurella nopeudella, tämä tuskin haittasi. Olin ikäänkuin ohentunut — liu'uin höyryn tavoin vastaantulevien kappaleitten pienten lomien lävitse! Mutta pysähtyessä voisin törmätä tiellä olevaa estettä vastaan; silloin voisivat atoomini joutua niin läheiseen kosketukseen tuon esteen atoomien kanssa, että seuraisi perinpohjainen kemiallinen vastavaikutus — mahdollisesti kova räjähdys, joka lennättäisi minut koneineni ulkopuolelle kaikkia mahdollisia ulottuvaisuuksia — tuntemattomaan.
Tämä mahdollisuus oli tavantakaa tullut mieleeni konetta valmistaessani, mutta silloin olin hilpeästi mukautunut siihen välttämättömänä uhkayrityksenä — yhtenä niistä, joihin ihmisen on antauduttava. Vaaran nyt ollessa väistämätön, en enää nähnyt sitä samassa valossa. Tämä johtui siitä, että kaiken täydellinen outous ympärilläni, koneen merikipua aiheuttava särinä ja heiluminen ja ennenkaikkea alinomaisen putoamisen tunne olivat huomaamattani perinpohjin järkyttäneet hermostoani.
Vakuutin itselleni, etten voisi milloinkaan pysähtyä, mutta oikullisuuden puuskassa päätin pysähtyä heti. Kärsimättömän narrin tavoin kumarruin jarrun yli, jolloin kone hillittömästi keikahti ympäri, ja minä viskauduin päistikkaa ilman halki.
Korvissani kumisi ukkosen jyrinän kaltainen ääni, ja lienen hetken aikaa maannut typertyneenä. Armoton raesade viuhui ympärilläni, ja huomasin istuvani pehmoisella mättäällä kumoon kaatuneen koneeni edessä. Vieläkin kaikki näytti harmaalta, mutta pian huomasin hälyn korvistani kadonneen. Katsahdin ympärilleni. Olin pienen puutarhanurmikon tapaisella paikalla, jota rododendronpensaat ympäröivät, ja huomasin niiden sinipunervain ja purppuranväristen kukkien kimpuissa putoilevan, rakeiden niitä piestessä. Kimmoavat, tanssivat rakeet leijuivat pilvenä koneen yllä ja kiitivät savuna pitkin maata. Hetkessä olin kastunut läpimäräksi. Kaunista vieraanvaraisuutta, mutisin, miestä kohtaan, joka on matkannut lukemattomia vuosia tänne päästäkseen.
Sitten juolahti mieleeni ajatus, että olin narri näin jättäytyessäni kastumaan. Nousin ylös ja katselin ympärilleni. Suunnattoman suuri, jonkinlaisesta valkeasta kivestä hakattu kuvapatsas häämötti epäselvänä samean rankkasateen lomitse rododendronien takaa. Mutta muusta maailmasta ei näkynyt mitään.
On vaikeata kuvailla tunteitani. Raesateen heiketessä näin valkoisen kuvan selvemmin. Hyvin suuri se oli, sillä hopeakoivu kosketti sen hartioita. Se oli valkeata marmoria, hiukan siivellisen sfinksin muotoinen; mutta sen sijaan, että siivet olisivat olleet pystysuorasti sivuilla, ne olivatkin levitetyt siten, että sfinksi näytti lentää liihottelevan. Paksun vaskenruostekerroksen peittämä jalusta näytti olevan pronssia. Kuvan kasvot sattuivat olemaan minuun päin; sen sokeat silmät tuntuivat tuijottavan minuun, ja huulilla värehti hieno hymy. Se oli pahasti rapautunut, mikä herätti mielessä epämieluisan ajatuksen taudista.
Katselin sitä jonkun aikaa — puoliminuuttisen ehkä tai puolituntisen. Se näytti siirtyvän eteenpäin tai vetäytyvän taaksepäin sen mukaan kuin rakeet ryöppysivät sen edessä tiheään tai harvemmassa. Lopulta irtautui katseeni siitä hetkiseksi, ja huomasin raeverhon jo kuluneen nukkavieruksi, sekä selkenevän taivaan lupaavan päivänpaistetta.
Katsahdin jälleen tuohon ryömivään valkeaan hahmoon, ja matkani uhkarohkeus selvisi äkisti minulle kokonaan. Mitähän tulisikaan näkyviin, kun tuo utuinen verho kokonaan vedettäisiin syrjään? Mitä kaikkea lieneekään tapahtunut ihmisille? Mitähän, jos julmuus olisikin muodostunut yleiseksi intohimoksi? Entäpä, jos tämän pitkän väliajan kuluessa ihmisrotu olisikin menettänyt inhimillisyytensä ja kehittynyt joksikin epäinhimilliseksi, epämiellyttäväksi ja musertavan voimakkaaksi? Minä näyttäisin heidän silmissään joltain vanhan maailman villieläimeltä — meidän yhdenkaltaisuutemme tähden vain sitä pelottavammalta ja vastenmielisemmältä — hirviöltä, joka viipymättä oli tapettava.
Näin jo toisiakin suuria haamuja — suunnattomia rakennuksia sokkeloisine suojelusmuureineen ja korkeine pilareineen. Metsäinen vuorenrinne näkyi myöskin utuisen hämäränä lientyvän myrskyn lomitse.