Aikakulkija (sitä nimeä sopii meidän hänestä käyttää) selitteli meille paraikaa erästä syvällistä kysymystä. Hänen harmaat silmänsä loistivat ja välkehtivät, ja hänen muuten kalpeat kasvonsa punottivat ja näyttivät eloisilta. Valkea paloi iloisesti, ja hopealilja-lampuista sädehtivä pehmeä valo tavoitteli meidän laseissamme tavantakaa esiin vilahtelevia kuplia. Tuolimme, jotka olivat hänen keksintöänsä, paremminkin meitä hyväillen syleilivät kuin sallivat istua, ja meitä ympäröi tuollainen herkullinen päivällisen jälkeinen ilmakehä, jolloin ajatus liitää suloisen vapaana täsmällisyyden kahleista. Ja tällä tavoin hän sen esitti meille — tehostaen sanojansa laihalla etusormellaan viittoillen — meidän veltosti ihaillessamme hänen suurta kekseliäisyyttään ja hänen vakavuuttaan tähän uuteen paradoksiin nähden, jona me sitä pidimme.
"Teidän tulee nyt tarkoin seurata minua. Minun on nyt vastustettava paria jotenkin yleistä käsitystä. Niinpä esimerkiksi väitän, että geometria perustuu erääseen väärinkäsitykseen".
"Siitä ei meitä niinkään helposti saada vakuutetuiksi", huomautti
Filby, punatukkainen, väittelynhaluinen mies.
"En aio pyytää teitä hyväksymään mitään ilman järkevää syytä. Pian kyllä myönnätte sen verran kuin tarvitaankin. Tiedätte tietysti, että matemaattista viivaa — viivaa, jonka paksuus on nolla — ei todellisuudessa ole olemassa. Opetettiinhan se teille koulussa? Eikä liioin matemaattista pintaa. Nämä ovat pelkkiä käsitteitä".
"Aivan niin", sanoi sielutieteilijä.
"Eikä kuutiokaan, jolla on vain pituus, leveys ja paksuus, voi todellisuudessa olla olemassa".
"Sitäpä minä vastustan", sanoi Filby. Tottahan kiinteä esine on olemassa. Kaikki todelliset esineet …"
"Siten ajattelevat useimmat ihmiset. Mutta odotapas hiukan! Voiko silmänräpäyksellinen kuutio olla olemassa?"
"En jaksa seurata ajatustasi", sanoi Filby.
"Voiko kuutio, jonka olemassaolo ei hetkeäkään jatku, todella olla olemassa?"