Sytytin viimeisen tulitikkuni … se sammui nopeasti. Mutta käteni oli nyt kiipeämistangolla, ja rajusti potkaisten vapauduin morlokkien otteista ja kiipesin nopeasti ilmatorvea ylös heidän jäädessään alas tuijottamaan ja vilkuttamaan minulle silmää; vain yksi pieni lurjus seurasi minua jonkun matkaa ja oli vähällä saada kenkäni saaliikseen.
Kiipeäminen tuntui loputtoman pitkältä, ja viimeisen kahden- tai kolmenkymmenen jalan matkalla kauhea pahoinvointi yllätti minut. Äärimäisin ponnistuksin pitelin kiinni. Viimeisten harvojen kyynäröiden matkalla taistelin hirveästi pyörrytystä vastaan. Useita kertoja päätäni huimasi ja tunsin putoavani. Lopuksi kuitenkin jollakin tavoin kapusin kaivonkannelle ja kompuroin tuosta turmion kidasta huikaisevaan päivänpaisteeseen. Lankesin kasvoilleni. Multakin tuoksui suloiselta ja puhtaalta. Muistan Weenan suudelleen käsiäni ja korviani ja kuulin eloien ääniä. Sitten menetin joksikin aikaa tajuntani.
X.
Yön saapuessa.
Nyt näytti siltä kuin todella olisin ollut entistäkin huonommassa asemassa. Tähän asti, lukuunottamatta öisen tuskani hetkiä koneeni kadottua, olin tuntenut paon ylläpitävää toivoa, mutta nämä uudet huomioni saivat tuon toivon horjumaan. Tähän asti olin pitänyt esteinäni vain pikku väen lapsellista yksinkertaisuutta ja joitakin tuntemattomia voimia, joista minun oli saatava selko voidakseni ne voittaa. Mutta nuo inhottavat morlokit olivat aivan uusi elementti — jonkinlainen epäinhimillinen ja ilkeä. Vaistomaisesti inhosin heitä. Ennen olin tuntenut samaa mitä kuoppaan pudonnut mies tuntenee: huolehdin vain siitä, miten kuopasta pääsisin. Nyt olin kuin ansaan joutunut eläin, jonka vihollinen pian yllättäisi.
Pelkäämäni vihollinen kai hämmästyttää teitä. Pelkäsin uuden kuun pimeyttä. Weena oli sen saanut päähäni joillakin aluksi käsittämättömillä huomautuksillaan pimeistä öistä. Eipä nyt ollut kovinkaan vaikeata arvata, mitä nuo tulevat pimeät yöt merkitsivät. Oli alakuun aika, ja yöt pitenivät ja pimenivät. Ja nyt minä edes jossain määrin käsitin syyn pienten ylämaailman ihmisten pimeyden pelkoon.
Arvailin mielessäni sinne tänne, mitä rumia konnantöitä morlokit tekisivät uuden kuun aikana. Olin nyt jokseenkin varma siitä, että otaksumani eloi-kansan kaikkivaltaisuudesta oli aivan väärä. He lienevät kerran olleet suosittua ylimystöä ja morlokit heidän koneellisia palvelijoitaan. Mutta tuo aika oli kauvan sitten ollut ja mennyt. Nuo kaksi kehityksen tuottamaa ihmislajia soljuivat aivan uutta suhdetta kohti, olivat sen ehkä jo saavuttaneetkin. Eloit olivat kauneusharrastuksessaan vaipuneet pelkkään tyhjänpäiväisyyteen. Äänettömästä suostumuksesta he yhä omistivat maanpinnan, koskapa morlokeille, jotka olivat asuneet maan alla lukemattomien sukupolvien ajan, oli lopuksi päivänpaisteinen maanpinta käynyt sietämättömäksi. Ja morlokit valmistivat heidän vaatteensa, niin päättelin, ja auttoivat heitä hankkimaan tavallisia tarpeitaan ehkäpä vanhaan totuttuun palvelemistapaan. He tekivät sitä samoinkuin hevonen seistessään kuopii maata jalallansa tai kuin mies, joka nautinnokseen tappaa otuksen, koskapa entiset, jo voitetut tarpeet olivat tuon tavan juurruttaneet heille veriin.
Mutta vanha järjestelmä oli kuitenkin ilmeisesti jo osaksi varsin muuttunut. Noiden hienohelmojen kostonjumalatar hiipi nopeasti heidän kintereillänsä. Jo aikakausia sitten, tuhansia sukupolvia taaksepäin ihminen oli sysännyt veljensä pois mukavasta päivänpaisteisesta elämästä. Ja nyt tuo veli oli tulossa takaisin muuttuneena! Jo olivat eloit alkaneet opetella uudelleen erästä vanhaa läksyä: he rupesivat taas tutustumaan pelkoon. Ja yhtäkkiä vilahti mieleeni muisto alamaailmassa näkemästäni lihasta. Omituista, miten se väipähti mieleeni; ei ikäänkuin mietelmäini vuon nostattamana kuplana, vaan puikahtaen esiin melkein kuin ulkoapäin tullut kysymys. Koetin palauttaa muistiini sen muotoa. Minulla oli epämääräinen tunne jostakin tutunomaisesta, mutta mistä, sitä en silloin voinut sanoa.
Mutta miten avuttomia nuo pikku ihmiset olivatkin salaperäisen pelkonsa yllättäminä, minä toki olin toista tekoa! Minähän saavuin tästä meidän aikakaudestamme, tästä ihmisrodun kypsästä keväästä, jolloin pelko ei herpaise ja salaperäisyys on kadottanut kauhunsa. Minä kyllä puolustautuisin. Enempää vitkastelematta päätin hankkia itselleni aseita ja turvapaikan, missä nukkua. Tällainen pakopaikka turvanani voisin kyllä katsoa tätä outoa maailmaa silmiin sillä luottamuksella, minkä olin kadottanut havaitessani, minkälaisten olentojen hyökkäyksille yö yön perästä olin alttiina. Tunsin etten voisi enää nukkua, ennenkuin vuoteeni olisi heiltä turvassa. Värisin kauhusta ajatellessani, kuinka he jo varmaankin nukkuessani olivat minua tutkistelleet.
Iltapuolella kuljeskelin Thamesin laaksoa pitkin, mutta en löytänyt mitään luoksepääsemättömältä näyttävää paikkaa. Kaikki rakennukset ja puut olivat sen näköisiä, että niin taitavat kiipeejät kuin morlokit kaivoistaan päättäen varmaan olivat, niihin helposti pääsisivät. Sitten muistuivat mieleeni vihreän porsliinipalatsin korkeat pikku tornit ja kiillotetut, välkkyvät seinät. Illalla nostin Weenan lapsen lailla olalleni ja aloin kiipeillä mäkiä ylös lounasta kohden. Olin arvioinut matkan seitsemäksi tai kahdeksaksi peninkulmaksi, mutta sitä olikin varmaan lähemmä kahdeksantoista. Olin nähnyt paikan ensi kertaa kostealla säällä, jolloin etäisyydet näennäisesti lyhenevät. Lisäksi toinen kengänkorkoni oli irrallaan, ja naula tunki anturan lävitse — ne olivat mukavat vanhat sisäkengät — niin että onnuin. Ja aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, kun näin palatsin mustana kelmeän keltaista taivasta vasten.