Tähtiä tutkiessani kävivät omat huoleni ja kaikki maisen elon tärkeät seikat yhtäkkiä kovin pieniksi. Ajattelin tähtien mittaamatonta etäisyyttä ja niiden hidasta kulkua tuntemattomasta menneisyydestä tuntemattomaan tulevaisuuteen. Ajattelin muutoksia maan napojen piirtämässä suunnattomassa kehässä. Vain neljäkymmentä kertaa oli tuo hiljainen vallankumous tapahtunut kaikkien noiden vuosien vieriessä, joiden halki olin kulkenut. Ja näiden harvojen mullistusten aikana oli kaikki toiminta, kaikki perimätiedot, monimutkaiset järjestöt, kansat, kielet, kirjallisuudet, pyrkimykset, jopa itse muistokin ihmisestä sellaisena joksi minä hänet tunsin kuin pois pyyhkäisty. Sijalla näin nämä hauraat olennot, jotka olivat unohtaneet korkean syntyperänsä ja nuo valkoiset oliot, joita alinomaa pelkäsin. Sitten ajattelin noiden kahden ihmislajin välillä vallitsevaa kauhua, ja nyt vasta äkkinäisen väristyksen kulkiessa yli ruumiini, selvisi minulle, mitä tuo alamaailmassa näkemäni liha lienee ollut. Se oli toki liian kauheaa! Silmäsin vieressäni nukkuvaa pikku olentoa, jonka kasvot tähtien valossa näyttivät valkeilta ja tähtimäisiltä, ja heti torjuin luotani tuon ajatuksen.
Tuona pitkänä yönä karkotin parhaani mukaan morlokit mielestäni ja kulutin aikaa koettaen kuvitella löytäväni vanhojen tähtisikermien jälkiä tuossa uudessa sekasotkussa. Taivas pysyi hyvin selkeänä lukuunottamatta paria utuista pilvenhattaraa. Epäilemättä torkahdin välillä. Vartioni yhä jatkuessa muuttui itäinen taivas vaalahtavaksi, kuin olisi se heijastanut väritöntä valkeata, ja vanha kuu nousi ohuena ja terävänä ja valkoisena. Sen jälissä saapui päivänkoitto, alussa kalpeana, mutta muuttuen sitten vaaleanpunaiseksi ja lämpöisen väriseksi. En ollut nähnyt koko yönä ainoatakaan morlokkia, ja uuden aamun suoman luottamuksen tunnossa minusta näytti melkein siltä kuin olisi pelkoni ollut perusteeton. Noustuani ylös huomasin, että toinen jalkani oli nilkasta turvonnut ja kantapään alta kipeä; niinpä istahdin uudelleen, riisuin kengät jaloistani ja viskasin ne menemään.
Herätin Weenan, ja me menimme alas metsään, joka nyt näytti vihreältä ja miellyttävältä äskeisen pimeyden ja uhman sijasta. Löysimme sieltä hedelmiä aamiaiseksemme. Ja pian tapasimme toisia pikku olentoja, jotka nauroivat ja tanssivat päivänpaisteessa, ikäänkuin luonnossa ei olisi olemassakaan mitään yön tapaista. Ja vielä kerran muistui mieleeni monesti mainitsemani liha. Olin nyt varma sen laadusta, ja sydämeni pohjasta säälin tuota viimeistä, ihmiskunnan valtavasta vuosta haaraantunutta pientä puroa. Ilmeisesti oli morlokeilta kauvan sitten inhimillisen rappeutumisen alkaessa ruvennut puuttumaan ruoka. He olivat ehkä eläneet rotilla ja muilla sellaisilla vahinkoeläimillä. Jo nykyäänkin ihminen paljoa vähemmässä määrin kuin ennen erottelee ja valikoi ruokaansa — paljon vähemmin kuin esimerkiksi apinat. Hänen ennakkoluulonsa ihmislihaa kohtaan ei ole mikään syvälle juurtunut vaisto. Ja niinpä nämä epäinhimilliset ihmisten jälkeläiset…!
Koetin katsoa asiaa tieteen kannalta. Olivathan morlokit vähemmän inhimillisiä ja meitä kauvempana kuin meidän kolme- tai neljätuhatta vuotta sitten eläneet ihmissyöjäesi-isämme. Ja järki, joka olisi tällaisen asiaintilan tehnyt tuskalliseksi, oli kadonnut. Miksi siis huolestuttaa itseäni tällä? Nämä eloit olivat vain syöttökarjaa, jota muurahaismaiset morlokit elättivät ja joista itse elivät. Ja tuossapa Weena hyppeli vierelläni!
Sitten koetin säästää itseäni kauhulta, joka oli yllättämäisillään minut, ajattelemalla tätä asiain tilaa ihmisten itsekkäisyydestä johtuvaksi ankaraksi rangaistukseksi. Ihmistä oli huvittanut elää mukavuudessa ja hauskuudessa veljensä työn kustannuksella; hän oli ottanut tarpeen tunnussanakseen ja puolustuksekseen, ja ajan täyttyessä tuo tarve olikin tullut vaatimaan oikeuksiansa häneltä. Koetin Carlylen tapaan ivaillakin tätä rappeutumistilassa olevaa ylimystöä.
Mutta se ei onnistunut. Miten suuresti eloit olivatkin henkisesti alentuneet, olivat he kuitenkin siinä määrin säilyttäneet ihmismuodon, että vaativat myötätuntoani ja saivat minun tuntemaan tuskaa heidän huonontumisensa ja pelkonsa takia.
Olin tällöin hyvin epätietoinen siitä, mitä menettelytapaa minun nyt tulisi noudattaa. Ensi työkseni piti minun hankkia joku turvaisa pakopaikka ja valmistaa itselleni mahdollisuuden mukaan metalli- tai kiviaseita. Tämä tarve oli lähin. Sitten halusin hankkia joitain tulivehkeitä, jotta soihtu aina olisi saatavissa, sillä tiesin, ettei mikään vaikuttaisi tehokkaammin morlokkeihin. Edelleen etsin asetta, millä murtaa auki valkoisen sfinksin alla olevat pronssiovet. Jonkinlainen muurinmurrin pyöri mielessäni. Olin vakuutettu siitä, että jos voisin astua sisään noista ovista soihtu kädessäni, niin löytäisin aikakoneen, jolla pian pakenisin täältä. En voinut kuvailla mielessäni morlokkeja niin vahvoiksi, että olisivat riistäneet sen jonnekin kauvas. Weenan olin päättänyt tuoda myötäni meidän aikaamme.
Sellaisia suunnitelmia mielessäni hautoen kuljin edelleen sitä rakennusta kohden, jonka ajatuksissani olin asunnoksemme valinnut.
XI.
Vihreä porsliinipalatsi.