Tartuin Weenaa käteen. Mutta äkkinäisestä mielijohteesta jätin hänet ja menin erään koneen ääreen, josta ulkoni merkinantokojun vipuja muistuttava tanko. Kiipesin jalustalle, kävin käsiksi vipuun ja painoin sitä voimaini takaa. Weena, joka seisoi yksikseen keskellä sivukäytävää, alkoi yhtäkkiä uikuttaa. Olin arvioinut vivun vahvuuden varsin oikein, sillä se taittui minuutin kestäneen jännityksen jälkeen, ja minä menin Weenan luo kädessäni nuija, joka oli mielestäni enemmän kuin riittävä murskaamaan minkä morlokin kallon hyvänsä. Ja minua halutti suuresti tappaa edes yksi morlokki. Hyvin epäinhimillistä, arvelette kai, haluta tappaa omia jälkeläisiänsä! Mutta joka tapauksessa oli mahdotonta huomata noissa olioissa mitään inhimillistä. Vain haluttomuuteni jättää Weena yksin ja varmuus siitä, että jos ryhtyisin murhanjanoani sammuttamaan voisi koneeni siitä kärsiä, ne pidättivät minut menemästä suoraapäätä käytävää alas surmaamaan noita hirviöitä, joiden äänen kuulin.
No niin, nuija toisessa, Weena toisessa kädessäni jätin tämän käytävän ja astuin toiseen vieläkin suurempaan, mikä ensi silmäyksellä toi mieleeni sotilaskappelin repaleisine lippuineen. Sen seinillä riippuvat ruskeat, hiiltyneet repaleet totesin heti kirjain maatuneiksi jäännöksiksi. Ne olivat jo kauvan sitten putoilleet palasiksi, ja painokirjainten haamukin oli niistä hävinnyt. Mutta siellä täällä näkyi käyristyneitä pahvikansia ja särkyneitä metallisäppejä, jotka puhuivat varsin selvää kieltä. Jos olisin ollut kirjamies, olisin ehkä moralisoinut kaiken kunnianhimon turhuutta. Mutta nyt vaikutti minuun voimakkaimmin se ääretön työn hukka, jota tämä mätänevien papereitten kolkko erämaa todisti. Tahdon samalla tunnustaa, että etupäässä ajattelin meidän filosoofisia aikakauskirjojamme ja seitsemäätoista omaa kirjoitelmaani fysikaalisesta valo-opista.
Leveitä portaita nousten saavuimme sitten huoneeseen, jossa kerran lienee ollut teknillisen kemian kokoelma. Ja täällä toivoin voivani tehdä hyödyllisiä keksintöjä. Lukuunottamatta sisään romahtanutta kattoa käytävän toisessa päässä se oli hyvin säilynyt. Astuin kiihkeänä jokaisen ehjän laatikon luo. Ja lopuksi löysin eräästä todella ilmanpitävästä kotelosta laatikollisen tulitikkuja. Jännittynein mielin koettelin niitä; ne olivat vallan kelvollisia, eivätpä olleet edes kosteitakaan. Käännyin Weenan puoleen. "Nyt tanssitaan!" huusin hänelle hänen omalla kielellään. Sillä olihan minulla nyt oiva ase noiden pelkäämiemme hirmuisten olentojen varalle. Ja niin minä tuossa hyljätyssä vanhassa museossa paksulla pehmeällä pölymatolla Weenan äärettömäksi iloksi juhlallisesti esitin jonkinlaista yhdistettyä tanssia viheltäen "Uskollisten maata" niin iloisesti kuin taisin. Osaksi se oli siveätä cancania, toisekseen step- ja hametanssia (mikäli hännystakkini antoi myöten) ja vihdoin alkuperäistäkin hyppelyä. Olenhan luonnostani kekseliäs, kuten tiedätte.
No, tuon löytämäni tulitikkulaatikon säästymistä ajanhampaalta kautta äärettömien aikojen pidän hyvin omituisena ja onnellisena sattumana. Mutta, kumma kyllä, löysin vielä paljon epätodennäköisempääkin ainetta, kamferttia. Sitä oli suljetussa saviruukussa, joka luullakseni sattumalta oli todella ilmanpitävästi suljettu. Luulin sitä ensin parafiinivahaksi ja särjin siis lasin. Mutta kamfertin haju oli ilmeinen. Yleisessä häviössä tämä haihtuva aine oli sattumalta säilynyt kenties satoja tuhansia vuosia. Se muistutti minua kerran näkemästäni sepiaväri-maalauksesta, mikä oli suoritettu erään belemniittimaatuman musteella, joka eläin oli hävinnyt jo miljoonia vuosia sitten. Olin juuri heittämäisilläni sen pois kun muistin, että kamfertti on helposti syttyvää ja kirkkain liekein palavaa ainetta — oli siis erinomainen kynttilä — ja pistin sen taskuuni.
Mitään räjähdysaineita tai aseita, millä murtaa pronssiovet, en kuitenkaan löytänyt. Tällä haavaa rautakankeni oli hyödyllisin löytämistäni tavaroista. Siitä huolimatta jätin käytävän keventynein mielin.
En voi kertoa teille koko tuon pitkän iltapäivän tapahtumia. Niiden muistiin palauttaminen hiukankaan oikeassa järjestyksessään vaatisi suurta ponnistusta. Muistan vain pitkän käytävän ruosteisine asetelineilleen ja epäröimiseni ottaako mukaani rautakanki, sotakirves vaiko miekka. Kaikkia niitä en voinut kantaa, ja kanki näytti parhaalta pronssiporttien valtaamisessa. Siellä oli joukoittain pyssyjä ja pistooleja. Useimmat olivat läpikotasin ruostuneet, mutta monet, jotka olivat jotakin uutta metallia, näyttivät jokseenkin hyvin säilyneiltä. Mutta patruunat ja ruuti, joita täällä kerran lienee ollut, olivat maaksi maatuneet. Eräs nurkka oli murskaantunut ja hiiltynyt, kenties näyte-esineiden keskellä tapahtuneesta räjähdyksestä. Toiseen paikkaan taas oli järjestetty suuri joukko epäjumalia kotoisin Polyneesiasta, Mexikosta, Kreikasta, Foiniikkiasta, ehkäpä kaikista maailman maista, ja vastustamattoman mielijohteen valtaamana piirsin nimeni erään eteläameriikkalaisen stealiitti-hirviön nenään, sillä tuo hirviö miellytti minua aivan erikoisesti.
Illan lähetessä mielenkiintoni heikkeni. Kuljin kokoelmasta toiseen, läpi tomuisten, hiljaisten, rappeutuneiden käytävien, joissa sijaitsevat näyte-esineet olivat paikoin ruoste- ja maahiilikasoja, paikoin taas paremmassa kunnossa. Äkkiä huomasin lähelläni tinamiinan ja sitten sattumalta eräässä ilmanpitävässä laatikossa kaksi dynamiittipatruunaa. Silloin huusin: "Löydetty!" ja särjin iloiten laatikon. Epäröin kuitenkin hetkisen. Valitsin sitten pienen sivukäytävän koettani varten. En koskaan ole tuntenut sellaista pettymystä kuin tällöin odottaessani viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia räjähdystä, jota ei koskaan tapahtunut. Tietysti nuo tavarat olivat vain vahamalleja, kuten minun olisi pitänyt arvatakin. Uskon todella, että ellei niin olisi ollut, olisin hillittömästi räjähyttänyt ilmaan sfinksin ja pronssiovet menettäen siten (niinkuin perästäpäin huomasin) mahdollisuuteni aikakoneeni löytämiseen.
Muistelen että juuri tämän jälkeen päädyimme pieneen avonaiseen palatsipihaan. Se oli ruohopeitteinen, ja kasvoi siinä kolme hedelmäpuuta. Siinä lepäsimme ja virkistäydyimme. Auringonlaskun lähetessä aloin pohtia asemaamme. Yö hiipi yhä lähemmä, ja minun luoksepääsemätön piilopaikkani oli vielä löytämättä. Mutia siitä en nyt suuresti huolehtinut. Olihan minulla hallussani sellaista, mikä oli kenties paras puolustuskeino morlokkeja vastaan — omistinhan tulitikkuja! Lisäksi oli minulla taskussani kamferttia, jos loimua tarvittaisiin. Minusta näytti, että parhaiten tekisimme, jos viettäisimme yön taivasalla tulen suojissa.
Aamulla olisi aikakone hankittava takaisin. Sitä varten minulla nykyisin oli vain rautanuijani. Mutta vasta saamieni kokemusten perustalla muuttuivat tunteeni noita pronssiovia kohtaan. Tähän saakka olin pidättäytynyt niitä rynnäköllä valtaamasta peläten sisäpuolella piilevää salaisuutta. Ne eivät minusta koskaan olleet näyttäneet kovin vahvoilta, ja rohkenin siis toivoa, että rautakankeni kykenisi ne avaamaan.