Epämiellyttävät ajatukset tunkeutuivat Christina Albertan mieleen. Hän oli vielä kaksi kuukautta vailla yhdenkolmatta, ja oli täysin selvää, että laki myönsi tuolle yrmeälle, rasvaiselle henkilölle kaikenlaisia ennakko-oikeuksia puuttua hänen asioihinsa. Hänen luonteensa mukaista oli kuitenkin käydä asioihin reippain mielin.
»Kaikki tuo on puhdasta pötyä», sanoi hän. »Minä en salli, että isäni pistetään syrjään noin vain, minun voimatta sanoa mitään siihen, ja minä en salli teidän keinottelevan omaisuudellani. Jokainen perheessä tietää, että te olette taitava veijari. Äitikin sanoi usein niin. Minä pidän itse huolta hänestä, ja katson, että hänet viedään johonkin yksityiseen mielisairaalaan, jossa häntä hoidetaan kunnollisesti. Ja sitä juuri minä olen tullut sanomaan teille.»
Hra Widgeryn pienet silmät näyttivät ottavan mittaa hänestä ja punnitsevan häntä. »Osaatpa sinä käyttäytyä korskeasti ja mahtavasti, Chrissie», sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen. »Tahdot tehdä sitä ja tahdot tehdä tätä. Oletpa saanut väärän käsityksen siitä, mitä sinä voit saada aikaan maailmassa. Sinulla ei ole yhtään rahaa eikä yhtään arvovaltaa, ja mitä pikemmin sinä tulet järkiisi, sitä parempi.»
Christina Albertan mieli oli painumassa alakuloiseksi. Koettaessaan vastustaa sitä hän menetti itsehillintänsä. »Tiedän ihan hyvin, mitä minä voin tehdä ja mitä te», sanoi hän palavin kasvoin.
»No, nyt sinä taas raivostut», sanoi hra Widgery. »Sinun ei ennen kaikkea pitäisi raivostua.»
»Raivostua!» sanoi Christina Alberta valmistautuen vastaamaan, mutta silloin hän, ilkeän ajatuksen valtaamana, pysähtyi siihen ja tuijotti noita pieniä, pistäviä, ruskeita silmiä rokonarpisissa kasvoissa. Ne vastasivat mykästi hänen mykkään kysymykseensä. Hän oli käyttänyt kolmannen tai neljännen kerran sanaa »raivostua», ja nyt hän huomasi, minne hän tähtäsi. Hän tajusi äkkiä, mitä ajatuksia hänen isänsä sammuminen oli pannut pyörimään toisen päässä. Hänkin oli siis tutkinut mielipuolia koskevaa lainsäädäntöä — ja uneksi nyt omia uniaan.
»Juuri niin», sanoi hra Widgery. »Olet aina ollut erikoisen luontoinen tyttö, Chrissie, ja viettämäsi hurja elämä ja nyt tämä tapaus on rasittanut sinua. Pakostakin rasittanut sinua. Sinulla ei ole muita uskollisia ystäviä kuin tätisi ja minä, eikä muuta rauhallista turvapaikkaa kuin tämä. Älä viitsi epäillä minua, Chrissie, tarkoitan parastasi. En aio maksaa sinulle rahaa, että voisit jatkaa elämääsi Lontoossa. Niin! Saattaisit hankkia myrkkyä tai muuta. Sano vain minua joksikin lurjukseksi, jos haluat. Kiroile minulle, niinkuin olisit suunniltasi. Se ei muuta sitä, mitä olen sanonut. Tahdon, että tulet tänne ja lepuutat itseäsi ja hermojasi jonkun aikaa, ja anna minulle aikaa harkita, mitä… mitä sinuun nähden olisi tehtävä… Kiität minua siitä kerran.»
Hänen suuret harmaat kasvonsa näyttivät laajenevan ja paisuvan tytön silmissä, ja huone muuttui pienemmäksi ja pienemmäksi.
»Minun velvollisuuteni on pitää huolta sinusta», sanoi hän. »Järkevä harkinta ei ole pahaksi sinulle eikä kellekään meistä.»
Tullessaan junassa Liverpoolin asemalta oli hän päättänyt kukistaa perin pohjin Sam Widgeryn, mutta asiat eivät ollenkaan näyttäneet kehittyvän siihen suuntaan.