»Ei ole merkkiä sinnepäinkään.»
»Mies on terve. Paitsi, jollei hän tullut sairaaksi karatessaan ystävienne atelieristä.»
»Minä kannatan sitä, että hän on täysin terve», sanoi Lambone. »Toivon, että saisin tilaisuuden puhella hänen kanssaan. On olemassa jotakin, mistä kaikki ihmiset nykyään puhuvat: heikkouden tunnon sairaalloisuudesta. No, eikö ole verraten tavallista, että ihmiset, jotka ovat tottuneet siihen, että heitä pidetään alistetussa asemassa ja petetään ja niin poispäin, ja jotka eivät ole tottuneet katsomaan elämää suoraan silmiin, vetäytyvät kuoreensa ja rupeavat kuvittelemaan olevansa joku muu? Ja jos yhdistämme hänen haaveilunsa, spiritistiset istunnot ja muut sellaiset, niin eiköhän tämä tapaus seuraa näitä viivoja?»
»Tietääkö hän, että hän pohjimmaltaan kuitenkin on Preemby?» kysyi
Devizes.
»Häntä harmitti, jos sanoi sen hänelle», selitti Christina Alberta. »Luulen, että yksi syy siihen, että hän lähti pois, oli juuri se, kun minä ja ystäväni, rva Crumb, siellä atelierissä, jossa asuimme, koetimme saada hänet tajuamaan sen. Se karkoitti hänet. Hän tietää oikeastaan olevansa Preemby, ja se kiukuttaa häntä. Ja hän tietää, että kaikki muu on kuviteltua.»
Paul Lambone puuttui puheeseen. »Minäkin olen samaa mieltä. Se on kaukana sairaalloisuudesta, ihan järkevää. Muuttuminen joksikin muuksi, suuremmaksi kuin itse on; siinähän on kaikkien maailman uskontojen toinen puoli. Kaikista mitralaisista tuli tavallisesti itse Mitra. Serapisteista, jos muistan oikein, tuli Osiris. Kaikki tahtoisimme syntyä uudelleen. Jokainen, jolla on vähänkin tuntoa alhaisuudestaan, tekee niin. Pyrkii joksikin suuremmaksi. 'Kuka tahtoo pelastaa minut tämän kuolleen ruumiista?’ Juuri sen vuoksi Christina Albertan isän tapaus on niin kiintoisa. Hän on saanut mielikuvitusta, hän on saanut alkuperäisyyttä. Hän saattaa olla pieni, heikko mies, mutta hänellä on oma ajatuksensa.»
»Erikoisen mielikuvitusvoiman omistaminen ei ole sairaalloista», sanoi Devizes, »taikka sitten meidän pitäisi pistää kaikki runoilijamme ja taiteilijamme mielisairaalaan.»
»Mutta harvat heistä kykenisivät kuitenkaan saavuttamaan sellaista tasoa», sanoi Lambone. »Kunpa kykenisivätkin.»
Devizes mietti. »Luulen, että olemme päässeet selville asioista. Hän on johdonmukainen. Hän pukeutuu siististi. Häntä ei vainota. Hän on epäitsekäs ajatuksissaan, romanttisen epäitsekäs. Hän ei ole aivoiltaan lihava ja kömpelö, ja hänellä ei ole milloinkaan ollut mitään kohtauksia. Ei ole mitään hulluudentyyppiä, johon kunnollisesti alansa tunteva lääkäri voisi lukea hänet, mutta lääkäreillä ei ole juuri milloinkaan oikeita mielisairautta koskevia opintoja. Joku typerä lääkäri voisi pitää hänen mielikuvitustaan hilpeänä mielipuolisuutena, taikka selittää hänen uppoamisensa unelmiin dementia praecox’iksi, taikka luulla, että hän sairastaa salaista kaatuvaa tautia. Mutta kaikki nämä tapaukset kuuluvat mielisairauteen, ja isänne ei luultavasti ole ollenkaan sairas. Hän on sielullisesti häiriytynyt ja siinä kaikki. Hänen ja oikean hullun välinen erotus on sama kuin kaadetun ja pilaantuneen hedelmäkorillisen. Kaadetut hedelmät saavat kolahduksia ja mädäntyvät helposti — mutta kaatuminen ei ole samaa kuin mädäntyminen. Minkä näköinen hän on?»
»Christina Alberta on ottanut mukaansa valokuvia», sanoi Lambone.