Hän ojensi vaieten kätensä. Lambone odotti, sillä nähtävästi tytöllä oli vielä jotakin sanottavaa. Hän sai sen lopuksi huuliltaan.
»Luuletteko, että hän piti minusta?»
»Hän piti sinusta paljon, Christina Alberta. Älä sitä murehdi.»
8.
Tämä tapahtui hiukan enemmän kuin kaksi päivää ennen sitä kuin Christina Alberta, hänen omia sanojaan käyttääksemme, »palasi kadonneen isänsä luo».
Nämä päivät olivat täynnä ääretöntä levottomuutta. Devizes oli ihmeellisin tosiasia maailmassa. Christina Alberta räjähteli rakkaudesta häneen. Hänellä oli Devizesistä mitä elävin kuva: tumma ja pitkä, jokseenkin totinen, tarkkaälyinen ja hämmästyttävän helposti käsitettävä mies. Mutta niin elävä kuin hänen kokonaiskäsityksensä olikin, oli hän kuitenkin epävarma yksityiskohdista, ja hänen mielensä teki mennä takaisin Devizesin luo ja tarkistaa kaikki vaikutelmansa. Heidän keskinäisen ymmärryksensä laatu oli koko jutun ihastuttavimpia ja uskomattomimpia puolia. Heidän aivonsa olivat epäilemättä erilaiset, niinkuin kahden yksilön aivojen täytyykin olla, mutta tuo erilaisuus ei ollut vain pelkkää satunnaisten eroavaisuuksien kokoontumista, vaan sellaista erilaisuutta, joka on aiheena kahden muunnelman välillä. Tyttö saattoi käsittää toisen tarkoitukset hänen sanojensa alta. Hänen sielunsa oli säpsähtänyt tämän huomion johdosta, ja hänen aivoissaan täytyi olla kierteitä ja koukerolta, kierteitä ja koukeroita, jotka juuri aiheuttivat sen, että useimpien ihmisten oli vaikea päästä selville hänestä ja että hän tuntui heistä omituiselta, mutta joilla oli tarkat vastineensa hänen aivoissaan. Hän ei uskonut, että hänen ajatuksissaan ja toimissaan oli mitään sellaista, joitten tuntemisesta ja ymmärtämisestä toinen saisi aihetta hämmästyä.
Tietoisuus sukulaisuudesta ei milloinkaan ennen ollut vaikuttanut häneen millään lailla lämmittävästi. Hän oli suhtautunut siihen pikemminkin Samuel Butlerin ja Bernad Shawin hengessä, ja kuvitteli yleensä vanhempien suhteissaan lapsiinsa olevan hätääntyneitä teeskentelijöitä, joilla oli vaistomainen taipumus rajoittamaan ja sortamaan. Hän oli kyllä pitänyt omia vanhempiaan poikkeuksena. Isä oli joka tapauksessa ollut mainio ystävä, vaikka äiti useimmiten olikin ollut keskitetty ja ruumiillistunut »ei saa». Mutta hän ei ollut milloinkaan luullut, että veriyhteydessä olisi jotakin sisäisemmin kiinnostavaa. Nyt oli äkkiä auennut ovi, joku mies oli tullut huoneeseen, istui paikallaan, jutteli hänelle ja hän huomasi, että tämä oli hänelle lähin maailmassa. Ja päinvastoin. Tyttö tahtoi mennä uudelleen hänen luokseen, tahtoi nähdä enemmän hänestä, olla hänen kanssaan. Mutta hän ei antanut viittaustakaan ja Christina Alberta ei voinut keksiä sopivaa syytä mennä hänen luokseen. Hänen halunsa tavaton kiihkeys saattoi hänet kykenemättömäksi mennä muitta mutkitta häntä tapaamaan. Hän kirjoitti ne kirjeet, joista he olivat sopineet, ja päätti sitten ottaa selville kaiken mielisairasten hoitoa ja mielisairautta yleensä koskevan. Sitä ja hänen isänsä kohtaloa hän piti muodollisena siteenä itsensä ja Devizesin välillä.
Hän lähti British Museumin lukuhuoneeseen, jonne hänellä oli ylioppilaan pääsykortti, ja hän koetti upottautua kirjaan, jonka hän oli pyytänyt luettavakseen päästämättä ajatuksiaan harhailemaan oudoimpiin unelmiin tuon ihmeellisesti löydetyn veriheimolaisen vuoksi. Illalla hän soitti Lambonelle pyrkien teelle ja aikoen oppia kaiken, mitä viisaalla miehellä olisi kerrottavaa Devizesistä, ja yleensä keskustellakseen hänestä perin pohjin. Mutta Lambone ei ollut kotona. Seuraavana päivänä oli ikävä Devizesin luo voittamaton. Hän soitti. »Saanko tulla teelle?» kysyi hän. »Minulla ei ole paljonkaan teille sanottavaa, mutta tahtoisin tavata teidät.»
»Kernaasti», vastasi Devizes.
Tullessaan hänen luokseen huomasi Christina Alberta olevansa ujo, ja Devizes oli samanlainen. Hiukan aikaa he keskustelivat kohteliaasti: — se olisi aivan hyvin saattanut olla kahden tavallisella vieraskäynnillä olevan ihmisen keskustelua maaseutukaupungissa. Devizes sanoi häntä Christina Albertaksi, ja hän käytti puhuttelutapaa »tri Devizes». Tämä kysyi häneltä, tanssiko ja soittiko hän, ja oliko hän milloinkaan ollut ulkomailla. Tyttö istui nojatuolissa ja Devizes seisoi hänen takanaan uunin eteen levitetyllä matolla. Oli selvää, että ainoa keino päästä tuttavallisemmaksi oli puhua suoraan hänen isästään. Tyttö tunsi, että jos tällaista seurustelua jatkuisi vielä muutaman minuutin, täytyisi hänen huutaa tai paiskata kuppinsa uuniin. Ja niin hän sukelsi asioihin.