»Luuletteko, että minä kerran… että minä kykenisin työskentelemään teidän kanssanne?»
»Sukulaissielujen tulee noudattaa sukulaissuuntia», sanoi hän tunnustaen täydellisesti heidän sukulaissuhteensa. »Miksikä ei?»
Tyttö seisoi katsellen, häntä silmissään tumma kiihko, ja Devizesillä oli hetkellinen tunne siitä, mitä kaikkea hän voisi olla tytölle. Tämä oli reipas, nokkela ja kunnianhimoinen. Ihmeellinen elämä liittyisi tyhjyydestä nousten hänen omaansa. Ja tyttö arveli, että tuosta läheisestä suhteesta kasvaisi, niinkuin saattoikin kasvaa, jotakin hyvin suurta ja syvää heille molemmille.
Äkillisesti aihetta muuttaen alkoi Devizes puhua erotuksesta mies- ja naisylioppilaiden välillä työntekijöinä. »Te ette milloinkaan kulje miesten rinnalla, te vapaat naiset, niin että älkää odottako sitä. Teidän on työskenneltävä uralla, joka vie samaan, mutta on muuten erilainen, erilainen perusteita myöten.» Hän selitti, että miehen koko rakenteessa oli toisia ominaisuuksia kuin naisen, ja päinvastoin, ihan lihasainekseen ja hermosäikeisiin saakka. On tuleva aika, jolloin me voimme panna veripisaran tai nahkapalasen mikroskoopin alle, lisätä jonkun voimakkaan reagentin ja sanoa, mitä sukupuolta se on. »Mies panee vastaan», sanoi hän. »Miehen kanssa ei voi neuvotella. Hänellä on suurempi psyykillinen ja fyysillinen säilymiskyky. Hän pysyy suunnassaan. Verrattuina naisiin ovat miehet itsepäisempiä ja tyhmempiä. Verrattuina miehiin ovat naiset näppärämpiä ja hupsumpia. Ne eroavat toisistaan yhtä paljon kuin naskali ja neula.»
Hän kertoi omista opiskeluvuosistaan, jolloin lääketiedettä opiskelevat naiset olivat uusia tunkeilijoita, ja siitä siirtyi hän isänsä ennakkoluuloihin, kuinka isä kohteli hänen äitiään, ja poikavuosiinsa. Nyt he uskoivat toisilleen pettymyksiään ja mielikuviaan lapsina. Tyttö unohti puheensa kiivaudessa, kuinka paljon vanhempi ja kokeneempi toinen oli. Devizes kertoi hänelle itsestään, koska hän tunnusti toisen oikeuden tietää mahdollisimman paljon hänestä. Hän kuunteli ystävällisen hartaasti kaikkea, mitä hän halusi kertoa hänelle isästään, itsestään, vaikutelmistaan ja harvoista seikkailuistaan maalta kotoisin olevana ylioppilaana Lontoossa. He olivat yhtä ihastuneina Paul Lambonen lapsellisiin mahdottomuuksiin. Tytön mieleen juolahti tarjota Devizesille juotavaa. Crumbit olivat jättäneet sinne pullon olutta ja kivennäisvettä. Mutta Devizes pyysi häntä keittämään teetä ja auttoi itse hänen puuhaillessaan kattilan ääressä. Heidän ystävyytensä tuli rikkaammaksi ja syvemmäksi heidän puhellessaan. Hän ei ollut milloinkaan kohdannut niin tuttavallista ja sydämellistä ystävällisyyttä kuin nyt. Hänellä oli ennenkin ollut ystäviä, mutta ei tällaista ystävyyttä, hänellä oli ollut sulhanen, mutta ei milloinkaan tällaista läheisyyden tunnetta.
Kello oli yksi, kun he erosivat.
Puhelu oli hidastunut. Hän istui hiljaa hetken verran. »Minun täytyy mennä», sanoi hän ja nousi. He seisoivat vastatusten ja tuntui kuin heiltä olisivat puuttuneet hyvästelysanat.
»On ollut ihmeellistä puhella teidän kanssanne», sanoi tyttö.
»On suurenmoista, että olen löytänyt teidät.»
Taas hiljaisuus. »Se on hyvin tärkeää minulle», sanoi Christina Alberta hiljaa.