Kuka tuo nuori mies oli? Sargon ei tiennyt hänen nimeään tai oli unohtanut sen kokonaan. Mutta hän uskoi. Hän oli sanonut: »En kutsu teitä millään muulla nimellä.» Sargon! Ja siellä olivat ystävät, joista hän oli puhunut ja jotka odottivat kuningastaan ulkopuolella. Heidänkin tuli tietää kaikki. Kuinka he tietäisivät, jos ei olisi mitään tiedettävää? Se ei kuitenkaan tainnut olla unta. Ehkäpä maailma jo heräsi… Mutta hän oli pettänyt heidät. Hän ei ollut ymmärtänyt… He olivat odottaneet turhaan…
Kuinka hiljaista kaikki oli! Outo, tavaton hiljaisuus. Oli kummallista, että tällä paikalla vallitsi sellainen hiljaisuus. Oli pimeää eikä kuitenkaan ihan pimeää. Huonetta valaisi hämärästi sinisellä varjostettu lamppu. Kolmessa lähimmässä vuoteessa ei ollut ketään, ja niitten toisella puolen mies, joka melkein koko ajan kääntyili ja mutisi, makasi tällä hetkellä aivan vaiti. Järjettömyyksiä lateleva mies oli kuollut kolme päivää sitten, mies, joka silloin tällöin päästeli hurjia, äänekkäitä huutoja, oli viety toiseen hoitolaan. Avoimen oven kautta näki porraskäytävän yli pieneen, keltaiseen huoneeseen, jossa hoitaja Brand istui käsivarret ristissä, leuka rinnalla ja nukkui, pasianssikortit levällään edessään. Hän näytti olevan yksin ja saattoi kuitenkin nukkua noin syvästi. Missähän toinen vartia oli — uusi mies, jonka nimeä Sargon ei tiennyt? Ja nyt hän tunsi, että joku oli juuri äsken mennyt ulos.
Verhottomista ikkunoista näkyi yö ulkona, pimeys, joka vähitellen tuli kuultavaksi, palanen hyvin mustaa pilveä ja muutamia kalpeita tähtiä. Tämän suorakaiteen muotoisen taulun alta näkyi epäselvästi puitten lehviä ja pienen tammen pyöreä latva, jossa yhä oli lehdet, ja puut ensimmäisen aitauksen takana. Nämä piirteet kävivät selvemmiksi, mitä enemmän hän niitä katseli. Se oli kuin valokuvauslevyn kehittämistä pimeässä huoneessa. Tähdet sammuivat. Oliko niitä ollut viisi? Nyt niitä oli vain kolme, sillä kaksi muuta oli haihtunut kalpeaan, kasvavaan valoon.
Uskaltaisikohan mennä porraskäytävään? Jos Brand heräisi, voisi hän selittää kaiken jollakin luonnollisella tavalla. Hän oli hyvissä väleissä Brandin kanssa. Mutta toinen vartia?
Hänestä ei näkynyt jälkeäkään. Minne hän oli mennyt?…
Tee heti, mitä on tehtävä! Viisain elämänohjeista.
Sargon pujahti hyvin nopeasti vuoteesta ja pani ylleen aamupuvun ja tohvelit. Hssh! Mikä siellä?… Joku vain kuorsasi. Ei mitään muuta. Hän lähti ja seisoi porraskäytävässä. Brand nukkui kuin kivi.
Kivinen porraskäytävä oli valoisa ja tyhjä, ja avoimesta ovesta vasemmalta alakerrasta kuului nukkujien käheä hengitys. Koko maailma näytti yhtäkkiä nukkuneen, paitsi Sargonia ja noita ystävällisiä odottajia toisella puolen muurin. Kaukaa kuului ärjymistä ja lörpöttelyä, mutta niitä hillitsi välissä oleva ovi. Ne saattoivat vain häntä ympäröivän hiljaisuuden vieläkin suuremmaksi.
Jokin liikahti, pieni, napsahtava ääni, joka sai Sargonin sydämen lyömään. Sitten kuului jymähtävä lyönti. Toinen lyönti. Se ei ollut mitään: kello alakerrassa löi kuutta.
Hän asteli alaspäin hyvin päättävästi, mutta varovasti. Sisäinen ääni, sisäinen vaisto veti häntä mukaansa. Hän pysähtyi ovella ja kosketti sitä. Se oli avoinna. Lukitsematon! Brandin toveri oli nähtävästi ulkona omilla asioillaan. Vapauden kylmä henkäys puhalsi Sargonia kasvoihin.