Tullessaan lähemmäksi puita ja pensasaitaa kuuli hän äänen kuin kääpiömäinen sotajoukko olisi ollut liikkeellä. Se oli vain kosteuden säännöllistä tippumista puista.
Kaukana hänen takanaan kuului hänelle näkymättömän moottoripyörän ääni sen kiitäessä maantietä pitkin.
Hänen oli hiukan vaikeaa tunkeutua pensasaidan läpi, ja piikkiset oksat raapivat hänen nilkkojaan. Hän sanoi itselleen, ettei ollut mitään kiirettä, koska ystävät odottivat. Pensasaidan takana maa taas laskeutui, ja sumu tuli valkeammaksi ja tiheämmäksi. Päivänvalo oli jo siksi voimakas, että sumu näytti valkealta kuin käärinliina. Se verhosi täydellisesti puron.
Hän kulki hitaasti. Hänellä ei ollut minkäänlaista tunnetta siitä, että häntä ajettaisiin takaa. Brand ei menisi sairashuoneeseen ainakaan tuntiin, ei kaipaisi häntä moneen aikaan…
Kuinka ihmeellistä onkaan aamun valkeneminen, ajatteli Sargon, ja kuinka harvoin sitä näkee. Joka päivä alkaa tuolla ihmeellisellä näytelmällä ja me nukumme sen aikana ikäänkuin se ei vähääkään liikuttaisi meitä, ja nousemme jalkeillemme vasta valmiiseen päivään. Hiukan ennen oli maailma ollut vain musta piirros, mutta nyt se yhtäkkiä värittyi. Taivas oli sininen. Kaikki tähdet olivat sammuneet — ei kuitenkaan, ei kaikki! Yksi paistoi vielä, suuri, kalpea tähti, Sargonin tähti. Ja taivas sen ympärillä oli heikosti, säteilevästi ruusunpunainen. Siellä oli kai itä, ja tuo tähti oli kai aamutähti, joka riippui ulkorakennusten savupiippujen yläpuolella. Nuo piiput olivat hyvin selväpiirteiset. Hoitolan seinä, joka äsken oli ollut musta ja muodoton möhkäle, oli nyt muuttunut voimakkaasti purppuraiseksi neliöksi, jonka kirkkaus oli miellyttävä, ja jossa selvästi näkyivät raot ja halkeamat ja ikkunalaudat. Neljä ikkunaa paistoi kalpean oranssin värisinä, ja kaksi niistä välähti äkkiä ja sammui.
Mahtaisikohan joku katsoa noista ikkunoista ja nähdä hänet?
Se ei merkinnyt mitään. Hän menisi vain hiljalleen virtaa kohti. Tuo ystävällinen sumu peitti hänet.
Oli ihanaa olla tuossa valkoisessa sumussa, eikä kuitenkaan sen vangitsemana. Se oli aina hiukan matkan päässä hänestä. Se kasteli hänet kuitenkin. Kuinka haurasta kylmettynyt maa olikaan. Mutta kun potkaisi pois pinnan, oli se taas lämmintä ja pehmoista.
Hänen päänsä päällä voimistui sini, ja siellä näkyi jokunen hajanainen pilvenhattara.
Hän upposi yhä syvemmälle pehmeään sumuun. Nyt hän käveli pitkin märkää, näivettynyttä ruohoa. Kun hän kääntyi katsomaan hoitolaa, oli se jo hävinnyt sumuun.