Ainoa, jota lukijat eivät saaneet täti Suzannassa, oli juuri ironia. Ei, se ei kävisi päinsä. Hän pyyhki pois nuo kuusi lausetta, jotka hän juuri oli kirjoittanut ja työnsi paperiliuskan kauemmaksi. Hän otti toisen, jolle hän hyvin vaivalloisesti oli laatinut sähkösanomaa osoitteella Preemby, Lonsdale Mews 8 Chelsea. Hän luki sen sellaisena kuin se oli viimeisen yrityksen jälkeen: »Isänne turvassa mutta ankarassa kuumeessa Rootingin huolehdittavana Maresett Cottagessa Dymchurchissa tahtoo tavata teitä varovaisuus hyvin välttämätön uusi pidätys kohtalokas paras lähteä Hythestä ja vaunut odottavat siellä jos sähkötätte ajoissa mutta ette tunne henkilökohtaisesti olen pitkä hoikka tumma Roothing.»
Kaikki huomioonottaen oli se ihan paikallaan.
Hän koetti kuvitella, minkälainen tyttö tuo Christina Alberta olisi. Hän olisi tietysti sinisilmäinen ja luultavasti hyvin vaalea, hiukan pitempi ja pyöreämpi kuin isänsä, pehmeä-ääninen ja hiukan uneksiva. Hän olisi kaino ja ystävällinen, hyvin lempeä ja kiltti ja hiukan epäkäytännöllinen. Olisi ehkä hyvä mennä häntä vastaan Hytheen, jos vain tietäisi, millä junalla hän tulisi. Vaunuilla ajo olisi ehkä vastenmielistä hänelle. Bobby saisi selittää hänelle, mitä olisi tehtävä. Hän oli saattanut itsensä huomattavassa määrässä vastuunalaiseksi näitten molempien ihmisten kohtalosta. Ja häntä miellytti se ajatus. Häntä miellytti ajatella, että ehkäpä noista ihmisistä tulisi hänelle hyvinkin läheisiä, läheisempiä kuin Malmesburyt. Ollakseen aivan rehellinen itselleen oli hänen tunnustettava, että hän oli hiukan kuin viidentenä pyöränä Malmesburyn perheessä. He pitivät hänestä, he olivat hyvin kultaisia hänelle, mutta he tulisivat toimeen hänettäkin. Tuo pieni veitikka Susankin tuli toimeen ilman häntä. Lapsi piti hänestä ja hallitsi häntä, mutta Bobby tiesi, ettei hän ollut välttämätön hänelle. Tässä saattoi tosiaan olla kaksi ihmistä, jotka eivät tulisi toimeen hänettä, jotka hyvin suuressa mittakaavassa tulisivat läheisiksi hänelle.
Tietysti hänen tulisi näyttää siltä kuin hänellä olisi hiukan enemmän voimaa ja päättäväisyyttä kuin hänellä oikeastaan oli. Hänen täytyi heidän takiaan pitää vireillä luottamusta itseensä, niin että kykenisi ohjaamaan heitä heidän vaikeuksissaan.
Hän sanoisi tytölle — niin, mitä hän sanoisikaan? »Olen ollut hiukan hätäinen toimissani, mutta tiedän hiukan, minkälaisen pakon alaisina terveet potilaat ovat hoitoloissa. Minusta oli ensiksi saatava isänne pois sieltä. Päähäni ei pälkähtänyt, että hän olisi hetkellisesti saattanut unohtaa osoitteenne. Ehkäpä minun olisi pitänyt tulla luoksenne, ennenkuin ryhdyin toimintaan. Mutta mistäpä minä tiesin, että te olitte olemassa? Kunnes hän kertoi siitä minulle. Usein ovat sukulaiset vastaan, kun kyseessä on mielisairaalasta vapauttaminen. On pelottavaa myöntää se, mutta sellaista tapahtuu.»
Sitten hän jokseenkin humoristisesti ja vaatimattomasti kuvailisi pakoa. Hän alkoi jo unohtaa käyntipäivän keskustelun epävarmuuden ja monet satunnaiset seikat, jotka veivät heidän kohtaukseensa muurin luona. Mutta jokaisessa tarinassa riippuu taito juuri epäoleellisten seikkojen välttämisestä.
Sillä lailla hän selostaisi kaiken. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että Christina Alberta saattaisi olla sellainen tyttö, joka keskeyttäisi kertomuksen pyytämällä lisäselvityksiä.
Hän sytytti savukkeen, asteli edestakaisin huoneessa ja päätyi lopuksi seisomaan uunin eteen ja katselemaan hehkuviin hiiliin. Hän oli nyt aivan varma siitä, että tyttö oli sinisilmäinen, hento, kaino, vaikka hänessä saattoikin piillä syvä huumorintaju. Hyvin luultavasti hänellä myös oli taipumusta kirjoittamiseen. Ehkäpä jäisi hänen tehtäväkseen keksiä ja kehitellä tuota lahjaa. He suojelisivat yhdessä Sargonia, joka jo oli melkein puoleksi parantunut unelmansa myrkytyksestä. Heidän olisi lievitettävä hänen täydellisen heräämisensä aiheuttamaa pettymystä. Kuinka onnellista, jollei sanoisi ihan salliman suomaa, olikaan hänen puuttumisensa pelastamaan mies parkaa! Sillä muutenhan hän ei olisi milloinkaan tavannut Christina Albertaa, eikä voittanut hänen aran lempensä runsautta…
»Mitä!»
»Mutta tämähän on peevelin moista pötyä!» sanoi Bobby äkäisesti ja paiskasi savukkeensa tuleen. »Tämähän on hassua kuvittelua, kun vielä ei ole nähnytkään tyttöä.»