Oli omituista panna merkille, kuinka täydellisesti Paul Lambone erosi nykypäivien maailmasta, ja kuinka täydellisesti hän ei kuulunut siihen. Hänellä oli kaikki sen antamat edut ja hyvin vähän sen päävelvollisuuksista. Hän oli päässyt siitä pakoon enimmät sen hyvyyksistä tallessaan. Hänen ei tarvinnut mennä oikeudenistuntoihin, hänen ei tarvinnut mukautua seuraelämän kausiin eikä hoitaa mitään virkaa. Oliko hän yksin poikkeus näissä olosuhteissa vai oliko enemmänkin ihmisiä, jotka pääsivät niinkuin hän pääsi, mukavasti ja onnellisesti, vanhasta ja rappeutuvasta yhteiskuntajärjestyksestä? Kuuluiko hän tuohon omituiseen luokkaan uusia ihmisiä, joitten ei tarvinnut kuulua minnekään?
Bobby istui pengermällä katsellen penkkinsä selustan yli tuota täysin uutta, mutta hyvin näkyvää ja mukavaa Lambonen huvilaa, ja hänen päässään pyöri tuo uusi ajatus uudenlaisista ihmisistä, jotka pääsivät eroon maailmasta ja elivät ilman suhdetta vanhaan asiain järjestykseen ja muodostivat uusia elämäntapoja. Tämä talo näytti olevan tuon ajatuksen ruumiillistuma. Se oli uusi ja erikoinen, mutta ei millään lailla vaatimaton taikka kumouksellinen. Se tunkeutui vain esille kuin uusi muoti. Se syntyi vain kuin uusi vuosisata. Hän oli aina otaksunut, että vallankumoukset tulivat alhaalta käsin eristettyjen ja perinnöttömien raivon seurauksena. Hän oli uskonut, että jokainen piti sitä todistettuna. Mutta otaksutaanpa, että vallankumoukset ovatkin vain romahduksia, joissa paljon lyödään rikki, mutta joilla ei missään suhteessa ole paljonkaan tekemistä todellisen edistyksen kanssa, ja että uusi aika koitti missä yhteiskunnassa hyvänsä, missä ihmisillä oli kylliksi vapautta valmistella uusia aatteita.
Uusia aatteita!
Sargon oli uusi, Paul Lambone oli uusi, Devizes uusi: ennen sotaa ei sellaisia ihmisiä olisi voinut olla olemassa. He olivat kasvaneet omasta entisestä itsestään, he erosivat yhtä paljon ennen sotaa eläneistä ihmisistä kuin 1800-luvun ihmiset olivat eronneet 1700-luvun ihmisistä. Uusin kaikista oli tuo Christina Alberta, joka oli työntänyt syrjään sinisilmäiset edelläkävijänsä. Hän oli puheissaan niin suora ja vapaa, että hän sai Bobbyn tuntemaan omat ajatuksensa myssypäisiksi, aamunuttuisiksi. Bobby oli kahdesti kävellyt hänen kanssaan, kerran Bredeen ja kerran Ryeen, ja piti hänestä pelottavan paljon. Bobby ei vielä osannut sanoa, oliko hän rakastunut tyttöön. Häneen rakastuminen olisi kai jokaiselle joukko epäsovinnaisia, ennenkuulumattomia ja vaikeita harjoituksia, jotka eivät ollenkaan muistuttaisi tuota syntymätöntä, tavallista juttua tuon olemattoman, sinisilmäisen tytön kanssa.
Christina Alberta näytti pitävän hänestä, ja etenkin siitä, kuinka hänen tukkansa kasvoi hänen päässään. Hän puhui siitä kahdesti ja tukisteli sitä.
Omituinen puoli asiassa oli arvoitus siitä, jäisivätkö tyttö, Sargon ja hän itse Paul Lambonen vieraiksi Devizesin ollessa taustalla. Se oli juuri piirre Paul Lambonen vapaudesta kaikkiin sääntöihin nähden, että hän saattoi tarjota pyhätön Sargonille ja koota luokseen tämän epätasaisen lomaseurueen. Mutta Bobbysta tuntui siltä kuin joku yhdysosa puuttuisi ja joitakin avaimia olisi poissa. Devizes oli tietysti aivan luonnollinen vieras, hänhän oli Lambonen ystävä. Mutta heidän mielenkiintonsa Sargonia kohtaan oli suurempi kuin Bobby oli kuvitellut sen olevan. Hän oli hämillään, hän mietiskeli kaikenlaisia mahdollisuuksia hyvin varovasti. Virike oli kai aivan samaa sukua kuin hänen omansa, mutta ei kuitenkaan ihan samanlainen, ja se tuntui olevan tuon »sargonismin» pohjalla.
Bobby oli alussa ollut verraten vihamielinen Devizesiä kohtaan, koska tämä muka oli ulkoa tunkeutunut suhdesarjaan, joka olisi ollut perin mielenkiintoinen ilman häntäkin. Hän oli iloissaan, kun hänen oli perjantaina mentävä Lontooseen, eikä kovinkaan hyvillään siitä, että hänen lauantaina täytyisi palata. Sitten hän huomasi tunteittensa muuttuneen uteliaaksi kunnioitukseksi, johon sekaantui melkein pelkoa muistuttava, puolustava tekijä.
Devizes tarkkasi ihmisiä enemmän kun Lambone. Hän katseli heitä, hänen huomionsa kiintyi heihin. Se oli tottumukseksi tullutta ihmisiin suhtautumista. Hän otti osaa asioihin paljoa toimivammin ja hyökkäävämmin kuin Lambone, ja paljon epäitsekkäämmin. Lambone huomasi kylliksi lausuakseen kirkasmuotoisia mietelmiä, mutta Devizesin tutkimus tunki ihmisen läpi. Bobby huomasi usein oman itsensä kuormaksi, ja hän arvelikin, että monet ihmiset olivat kuormana itselleen, paitsi Devizes, joka silminnähtävästi ei sitä ollut. Hän oli tiedemies, jolle tieteellisyys oli muuttunut tavaksi. Bobby oli ennen tuntenut pari kolme tiedemiestä, jotka olivat jokseenkin eristäytyneet tavallisesta elämästä, mutta se mielenkiinto, joka eristi heidät, oli samalla semmoinen, että se eristi heidät itsestäänkin: toinen oli tutkinut etenkin lasin jännityssuhteita ja toinen hyönteisten munimiskykyä. Oli kuin noita ihmisiä olisi katsellut selkäpuolelta ja hymyillyt heidän äärettömän tärkeille hommilleen. Mutta tuo Devizes oli kääriytynyt ihmisten toiminnan virikkeisiin ja ajatuksiin. Hän ei katsellut heistä poispäin, vaan katsoi heidän olemukseensa. Bobbyn tietoisuudessa kasvoi yhä voimakkaammaksi käsitys, että Devizesin katseelta puuttui hienotunteisuutta.
Hän oli tullut maalle lauantaina puuhatakseen erikoisesti Sargonin kanssa. Hän meni Sargonin huoneeseen ja keskusteli siellä pitkälti hänen kanssaan. Hän »hoiti» Sargonia. Hän ei keskustellut Sargonin kanssa mies miestä vastaan, niinkuin Bobby olisi tehnyt. Hän piti Sargonin kanssa jonkunmoisia henkisiä jiu-jitsu-harjoituksia notkistaakseen häntä ja saadakseen hänet taipumaan uusiin asentoihin. Devizes oli jo sellaisenaankin pelottava, mutta vielä pelottavampi enteellisyydessään. Hän oli kaikin puolin kuin edelläkävijä, kaikkein väkevin edelläkävijä — hehän olivat kaikki edelläkävijöitä! — uudelle ihmisten suhteitten muodolle, suhteille, joissa ei ollut hienotunteista pidättyväisyyttä, ilman runsasta tunnekokoomusta vältettyjen mielenliikutusten ja sanomattomien sanojen suhteen. Bobbysta näytti siltä, sillä hän ei hetkeäkään voinut arvata, missä määrin nuo ihmiset välttivät itsensä paljastamista ja missä määrin he hillitsivät itseään. Christina Albertan ajatukset ja puheet näyttivät hänestä liikkuvan radallaan ilman rihmaakaan yllään, kuin ihmiset jossain kaameassa Wellsin kuvittelemassa maailmassa. Hän ajatteli vertauskohtana sitä hienoa ymmärrysverkkoa, jonka hän ja Tessy olivat kutoneet välilleen.
»Uusia ihmisiä», kuiskasi hän, ja katseli Paul Lambonen uutta taloa suoraan silmiin. Hänelle he olivat ällistyttävän uusia, ääretön löytö. Sota oli, sen hän huomasi, rasittanut häntä liikaa, ja jättänyt hänet liian väsyneeksi, että hän muutamaan aikaan kykenisi näkemään uusia asioita. Hän oli ollut tuossa laajassa moninaisuudessa yksi sellaisia, jotka olivat päässeet sodasta odottaen harmaata ja kouraantuntuvaa vanhanaikaista tuhatvuotista valtakuntaa, ja jotka ilmaisivat pettymyksensä selittäen, ettei ollut tapahtunut mitään lukuunottamatta tuhlausta ja köyhtymistä. Aluksi he olivat ihan liiaksi turtuneita huomatakseen mitään muuta. Mutta nyt Bobby sai todella huomata, että eurooppalainen maailma oli kulkenut eteenpäin yhä nopeammin, senjälkeen kun aseellinen rauha oli särkynyt v. 1914, ja nyt oli olemassa uusia tyyppejä, uusia tapoja ja uusia ajatuksia, uusia vastavaikutuksia, uutta moraalia ja uusia elämäntapojakin. Hän huomasi seisovansa uuden ajan kajastuksessa, uuden ajan, joka oli tulossa niin nopeasti, ettei aina ollut aikaa siirtää syrjään entisen ajan muotoja ja laitoksia. Niitä ei kaadettu eikä tuhottu, niitä ei murskattu, vaan niistä ei yksinkertaisesti enää välitetty. Ja siinä oli juuri syy siihen, että oli mahdollista päästä eteenpäin vuosi tai pari huomaamatta kaikessa tapahtuvia perinpohjaisia muutoksia.