Sargon sulki silmänsä muutamaksi sekunniksi.
»Puhelimme äskeisistä kokemuksistani», jatkoi hän.
»Minun henkilöllisyyteeni nähden on ollut olemassa koko joukko sekaannusta. Se on nykyään paljoa tavallisempi vaiva kuin ennen aikaan. Suurimman osan elämääni luulin olevani eräs Albert Edward Preemby niminen henkilö, hyvin rajoitettu, suuresti rajoitettu mies. Mutta sitten pääsin valoon. Aloin käsittää, ettei kukaan oikeastaan voinut olla sellainen kuin Albert Edward Preemby. Aloin etsiä itseäni. Minulla oli syytä uskoa — sitä on liian pitkä selittää — että minä olin Sargon ensimmäinen, suuri sumerialainen, tämän maailman ensimmäisen valtakunnan perustaja. Sitten… sitten tuli vaikeuksia. Näitte hiukan niistä. Koetin tarttua valtikkaan — eräänä iltana Holbornessa — kiivaasti. Siitä tuli hyvin tuskallinen juttu. Minut lähetettiin siihen laitokseen. Niin. Se järkytti minua. Alennustila, kova kohtelu. Todellista… epäsiisteyttä. Aloin epäillä, enkö vain sittenkin ollut tuo pikkuinen Preemby. Inhimillinen kaniini. Uskoni horjui. Myönnän, että se horjui.»
Hän mietiskeli tuskallisesti muutaman hetken, ja laski sitten vakuuttavasti kätensä Bobbyn ranteelle.
»Minä olen Sargon», sanoi hän. »Keskustelu ystävänne Devizesin kanssa on selvittänyt minulle paljon. Minä olen Sargon, mutta ihan toisella tavalla kuin olin kuvitellut. Preemby oli, kuten luulinkin, vain satunnainen olomuoto. Mutta…»
Pienet kasvot liikahtelivat älyllisestä ponnistuksesta. »En ole yksinäni Sargon. Te, te ette ehkä ole… ole herännyt, mutta tekin olette Sargon. Hänen verensä virtaa suonissanne. Me olemme yhteisperijöitä. Se on ihan helppoa käsittää. Sargon oli kuningas, ja hänellä oli luonnollisesti monta vaimoa. Se on poliittinen… biolooginen välttämättömyys. Hänen jälkeläistensä lukumäärä on suuri. Heillä taas — edullisesta asemasta riippuen — oli paljon lapsia. Seuraavassa sukupolvessa vieläkin enemmän. Se on kuin voimakas, läpitunkeva säde älyllistä ja siveellistä voimaa. Sen voi todistaa — todistaa matemaattisesti. Tri Devizes ja minä laskimme sen paperipalaselle. Me polveudumme kaikki Sargonista, niinkuin me kaikki polveudumme Caesaristakin… niinkuin melkein kaikki englantilaiset ja amerikkalaiset polveutuvat Wilhelm Valloittajasta. Harvat ihmiset huomaavat sitä. Hiukan laskuja, ja asia on selvä kuin päivä. Me perimme kaikki jotakin. Emme ainoastaan häneltä, vaan kaikilta suurilta hallitsijoilta, kaikilta jaloilta valloittajilta. Vieläpä kaikilta rohkeilta ja kauniilta naisiltakin. Kaikilta valtiomiehiltä, keksijöiltä ja luojilta. Ja jollemme suoraan heiltä, niin ainakin heidän isiltään ja äideiltään. Kaikki tuo menneisyyden kuohuva viini on minunkin suonissani. Ja minä kun luulin olevani juuri tuo Albert Edward Preemby. Ja Woodford Wellsissä läksin minä melkein joka ilta typerälle kävelymatkalle kuusi penseä taskussani menetettävänä eikä mitään tehtävänä koko maailmassa. Kaksikymmentä vuotta! Se tuntuu uskomattomalta.»
Siniset silmät hakivat Bobbylta vahvistusta, ja tämä nyökkäsikin.
»Siellä minä sitten kävelin Eppingin metsässä puvussa, josta en milloinkaan oikein pitänyt — hiukan liioitellussa urheilupuvussa leveine polvihousuineen, jotka vaimoni oli valinnut minulle — ja ne tuntuivat käyvän yhä hassummiksi vuosi vuodelta — enkä tiennyt kerrassaan mitään siitä, että minä olin kaikkien vuosisatojen perijä, ja että koko maailma keskipisteeseen saakka ja taivaan kanteen asti oli minun. Ja se on teidänkin. Meidän. Minulla ei ollut minkäänlaista tietoisuutta velvollisuuksista sitä kohtaan, en ollut herännyt itsekunnioitukseen. En ollut ainoastaan Sargon, vaan jokainen mies ja nainen, joka on vaikuttanut jotakin maailmassa. Olin Jumalan ikuinen palvelija. Sen sijaan pelkäsin hevosia ja vieraita koiria, ja vaikka ne tarkastelivat minua ja puhelivat minusta, en tiennyt, mitä olisin tehnyt käsilläni ja jaloillani ja jouduin ihan pulaan niistä.»
Hän vaikeni hymyilläkseen mokomalle muistolle.
»On ollut hyvin hauskaa puhua teidän tri Devizesillenne tuon sokean pienuuden kummallisuudesta ja rajoituksesta, jossa elin niin kauan. Puhuimme niistä suurista miehistä, jotka todella olivat minussa, suurista miehistä, joita me todella olimme. Kaikki johtavia suuria miehiä. Te ja minä, samaa sukujuurta. Sillä menneisyydessä te ja minä ja hän olimme yhtä, ja tulevaisuudessa me taas saatamme yhtyä. Olemme eronneet tarttuaksemme asioihin, niinkuin käsi jakaantuu sormiin ja peukaloon. Puhuimme siitä ajasta, jolloin meissä piilevä henki rakensi ensimmäisen majan, laski vesille ensimmäisen aluksen ja ratsasti ensimmäistä kertaa hevosella. Emme voineet muistaa noita suuria hetkiä varsinaisina tapahtumina, mutta palautimme ne mieleemme noin yleisesti. Muistelimme hehkuvan kuumaa päivää, jolloin joukko miehiä kulki ensimmäisen kerran hiekkaisen erämaan yli, ja jolloin mies ensimmäisen kerran seisoi vuorien jäätiköillä. Se oli — liukasta. Sitten muistin, kuinka kansani rakensi ensimmäisen kaupunkini multavalleja. Läksimme ensimmäisten karjalaumojen ryöstäjiä vastaan. Sitten tri Devizes ja minä seisoimme mielikuvituksessamme jonkunlaisella komentosillalla ja katselimme, kuinka miehemme liikuttelivat kaleerin raskaita airoja matkalla Islantiin ja Viinimaahan. Me näimme heidät kumpainenkin. Suunnittelimme Kiinan suuria muureja, ja minä laskin latinalaiset purjeet suurella kanavallamme. Katsokaas, minä olen rakentanut miljoonittain komeita temppeleitä ja laatinut lukemattoman joukon ihania veistoksia, maalauksia, kultasepän töitä ja koristeita. Olin unohtanut sen, mutta sen olen kuitenkin tehnyt. Ja olen rakastanut biljoonalla rakkaudella, ihan todella — joutuakseni tänne. Olemme kaikki rakastaneet. Keskustelimme siitä, teidän tri Devizesinne ja minä. En ole uneksinut miljoonattakaan osaa kaikesta siitä, mitä minä olen. Kun luulin, että olin yksin ja ainoastaan Sargon, en vielä tiennyt mitään suuresta perinnöstäni ja halvasta kohtalostani. Nytkin vasta alan nähdä… On hullunkurista ajatella, että minä, jolla on takana kaikki tuo menneisyys ponnistuksia ja seikkailuja, että minä olisin tyytynyt käyskentelemään Woodford Wellsissä hullunkurisessa villapuvussa ja nukkaisissa polvihousuissa, joka oli hyvin raskas ja epämukava, ne oikein kutkuttivat minua kuumina päivinä. Mutta niin minä kuitenkin tein… Tietämättä… Kuljin vain eteenpäin, kunnes en enää voinut sietää sitä, ja sitten minun täytyi pysähtyä ja raapia polviani…»