Hän meni ovelle ja tuli takaisin. »Hyvää yötä, pikku isä», sanoi hän.
»Mennäänkö huomenna?»
»Ei… mennään… En tiedä. Olin suunnitellut jotakin huomiseksi.
Tärkeää, tavallaan… No, mennään sentään huomenna, isä.»
Hän loittoni hänen luotaan kädet lanteilla ja tuijotteli outoja maalauksia.
»Mutta minä tahdon», sanoi hän vastaan.
»Voi helvetti!» huusi hän sitten kaikkein odottamattomimmalla ja epänaisellisimmalla tavalla. »En tiedä, mitä on tehtävä.»
Hra Preemby katseli häntä raskain, väsynein silmin. Tämä oli uusi Christina Alberta hänelle. Hänen ei pitäisi kiroilla. Hän on oppinut sen roskaväeltä. Hän ei tiedä, mitä se merkitsee. Hänen täytyy puhua tyttärelleen — huomenna. Siitä ja kahdesta muustakin asiasta. Mutta voi taivas, kuinka hän oli väsynyt!
»Sinun», hän haukotteli, »sinun täytyy varoa itseäsi, Christina
Alberta.»
»Teen sen kyllä, isä. Luota minuun.»
Hän tuli ja istuutui isänsä viereen tuon puoliteennäisen vuoteen reunalle. »Emme voi päättää mitään tänä iltana, isä. Olemme liiaksi väsyneet. Järjestämme kaiken huomenna. Minkälainen ilmakin mahtaa tulla. Ei ole hauskaa kävellä, kun on märkää. Päätämme huomenna kaikki — kun päämme ovat kylmät. Mutta voi, rakas pikku isä, kello on jo puoli kolme!»