»Valkea nainen on tietysti täysi kuningatar siellä…»
»Päävika ruoassa oli minun kannaltani se, että se vaikutti kiihdyttävästi hra Boneen. Hänen vatsansa… paljoa arempi kuin minkään naisen…»
»Mutta hänhän näyttää terveeltä ja voimakkaalta,» sanoi nti Solbé.
»Kaikkea muuta, kaikkea muuta kuin sitä. Mutta ne riisiruoat, joita siellä valmistettiin…»
Hän alensi ääntään ja nuoremman nti Solbén ja miellyttävästi käyttäytyvän rouvan päät taipuivat häntä kohti saadakseen kuulla runsaita yksityisseikkoja.
Mitä joukkoa nuo oikein ovat, tuumi Christina Alberta. Ovat muka eläviä olentoja! Christina Albertasta oli hämmästyttävää, että he olivat eläviä olentoja. Ja vaikka he olivat elossa ja olivat luultavasti aiheuttaneet suurtakin huolta, surua, tunteita ja toiveita useille ihmisille, ennenkuin olivat tulleet eläviksi, välttivät he nyt mahdollisimman päättävästi kaikkea, jota sopivaisuuden äärimmäistenkin mittojen mukaan saattoi sanoa eläväksi. Heidän hetkensä, heidän päivänsä menivät menojaan, joku tuhat päivää vielä kullakin ja joku kymmenentuhatta tuntia, tai enemmän. Sitten ei enää olisi mitään mahdollisuutta elää edelleen. Ja sen sijaan että he täyttäisivät tuon niukan määrän hetkiä ja päiviä hakemalla kaikkia mahdollisia mielenkiihdykkeitä, kaikkein voimakkaimpia aistimuksia ja saavutuksia, he ovat koossa täällä, jonkunlaisessa noidutussa ilmapiirissä, jossa ei voisi tehdäkään mitään. Ei kukaan…
Christina Alberta tunsi olonsa samanlaiseksi kuin lasin alle suljettu kärpänen. Pari kolme päivää täytyisi kyllä viettää tällä tavalla: isähän piti saada rauhoittumaan. Mutta sitten? Täällä ei voinut tehdä mitään. Ei iloa, ei surua, ei syntiä, eikä luovaa ponnistusta — sillä nti Solbén käsityökin tehtiin likaiselle, painetulle paperille piirretyn kaavan mukaan. Kaikki, mitä he tekivät, oli väistymistä, kaikki: Nuo hienotuntoiset, kuiskatut viittauksetkin burmalaisen riisiruoan majuri Boneen hänen nuorempina päivinään tekemistä, vatsatauteja, hurjuutta ja villiä sukupuolisuutta aiheuttavista vaikutuksista, joita hänen hyvä rouvansa selosti tarkkaaville kuulijoilleen, nekin olivat toisen käden tiedon asettamista tosiasioiden tilalle. Ja nuo pasianssit! Joutuisiko hänkin, kysyi Christina Alberta itseltään, joutuisiko hänkin kerran pelaamaan pasianssia täysihoitolaan? Oliko uskottavaa, että hänkin jonakin päivänä joutuisi vapaaehtoisesti istumaan tällaisessa ilmapiirissä?
»Mieluummin myisin tulitikkuja kadulla?» kuiskasi Christina Alberta.
Mikä ihmeellinen olento ihminen onkaan! Mitä kekseliäisyyttä, mitä voimia ja kykyjä hänessä piileekään! Hän on kehittänyt mitä ihmeellisimpiä menetelmiä väripainoksia varten. Hän keksii paperin ja täydellistää painotaidon. Hän valmistaa silkkiä ja norsunluuta muistuttavia kortteja lumpuista ja kasvien syistä. Ja kuitenkin näyttää siltä, että ihmisolennot, jotka hiukan aikaa riippuvat kiinni elämässä kuoleman edellisen mitättömyyden ja kuoleman jälkeisen tyhjyyden välillä, viettävät pitkiä tunteja kuin heikon juopumuksen vallassa, yrittäen ratkaista neljän erivärisen korttisarjan sekoituksen aiheuttamia ongelmia. Kortit! Ihmeelliset kortit! Kaikkialla maailmassa miljoonat ihmiset, jotka liukuvat lähemmäksi kuolemaa ja tyhjyyttä, koettavat onneaan noilla neljä kertaa kolmellatoista paperipalasella: whistissä, bridgessä, skatissa ja sadoissa muissa pelilajeissa. He joutuvat suorastaan erilleen koko maailmasta istuutuessaan tällaiseen puuhaan, lampun valossa kiiltävien korttien ääreen, hämmästyäkseen, harmistuakseen, ihastuakseen ja innostuakseen sattumista, jotka kuka hyvänsä voisi kärsivällisellä työllä selvitellä ja luetella taulukossa viikon kuluessa.
»Meneekö se tasan?» kysyi nuorempi nti Solbé.