»… nokkimaan hänen sisälmyksiään, sanokaas muuta, tuhannen, tuhannen vuotta.»
Mieltenkuohua.
»Ei saata milloinkaan tietää, mitä nuo itämaalaiset saavat päähänsä», sanoi nuorempi nti Solbé. »Itä on itä ja länsi on länsi.»
Mutta nyt veti toisenlaatuinen ilmiö puoleensa Christina Albertan huomion. Hän näki, että ohut, kaljupäinen, poskipartainen herra, joka oli jäykkänä Timesinsä takana, ei ollenkaan lukenut tätä englantilaisen elämän mielenkiintoista edustajaa. Hänen silmänsä eivät olleet suunnatut lehteen, vaan sen ohi. Tuon varustuksensa takaa hän tuijotteli lasiensa kulman läpi, oudon ankaralla tavallaan, ilman intohimoa ja tarkoitusta, Christina Albertan mustien sukkien verhoamien nilkkojen yläosaa, siinä missä ne heittivät viimeisen uhmansa inhimillisille tarkasteluille kadotukseen hänen vähäisen, mutta mukavan hameensa alle. Samalla hän huomasi, että peitetty, mutta innokas hänen bobatun tukkansa tarkastelu oli vakavasti häiritsemäisillään poskipartaisen miehen tyttären pasianssia, ja että se sekoitti myös vanhemman nti Solbén toisen ja erilaisen pasianssin korttien kunnollisen asettelun. Äkkiä, omaksi suureksi harmikseen, tunsi Christina Alberta, että närkästyksen puna oli nousemassa hänen poskilleen ja että taistelunhaluinen nykäys kulki hänen jäntevän pikku ruumiinsa läpi.
»Miksi helkkarissa», kysyi nti Preemby itseltään, »miksi helkkarissa nuori tyttö ei saisi leikata tukkaansa säästääkseen vaivaa ja harmia, ja käyttää pukuja, joissa hän voi kävellä vapaasti? Kuitenkin oli kasa hyvin pestyä tukkaa kymmenen kertaa parempi kuin nuo heikot, tarkoituksettomat palmikoiden ja kiharoiden nauhapäiset vyyhdet. Ja mitä taas tulee jalkojen ja ruumiin näyttämiseen, niin miksei saisi näyttää jalkojaan ja ruumistaan? Se kuului juuri noitten ihmisten yleiseen elämän välttämiseen, että he pitivät suurinta osaa ruumiistaan peitettynä, käärittynä jonkunmoiseen myttyyn. Uskaltavatko he milloinkaan katsoa itseään? Kerran ovat kai nuo Solbénkin neidit olleet pieniä, somia tyttöjä, joita suuresti huvittivat heidän korsimaiset, pienet jäsenensä, ennenkuin heille sanottiin hssh! ja käskettiin pistää ne piiloon.
Christina Albertan miettivä taipumus oikein elävöityi hetkeksi. Mitä tulee jaloista, jotka pistetään piiloon, joita ei milloinkaan näytetä, eikä ihailla? Tulevatkohan ne kuihtuneiksi ja kummallisiksi, ruumiinkelmeiksi, hullunkurisen näköisiksi ja valonaroiksi? Ja kun sitten olet oikein käärinyt ruumiisi ja unohtanut sen, ei sinulle jää muuta kuin esiinpistävä pää ja sinne tänne heiluvat kädet ja jalat, joissa on piilotetut ja vääntyneet varpaat. Ja sitten voit sinä mennä kävelylle aterioitten välillä, ja tehdä huvimatkoja turistivaunuissa nähdäksesi, mitä jokainen näkee, ja tunteaksesi, mitä jokainen tuntee, ja pelaat pelejä sääntöjen ja esimerkkien mukaan, ikäsi ja tarmosi mukaan sovellettuja pelejä, ja joudut yhä enemmän pasianssin valtoihin, kunnes olet valmis peittämään itsesi vuoteeseen viimeistä kertaa ja kuolemaan. Pakoa! Ja minkä homman he ovatkaan aiheuttaneet syntyessään! Sitä puuhaa, moraalisuutta ja avioliittoa, ennenkuin nuo tyhjät elämät oli siitetty!
Mutta kaikki oli pakoa, ja näissä Skechteissä ja Tatlereissa kuvattu elämä oli ihan yhtä suuressa määrässä pakoa. Juuri yhtä paljon. Kaikki nuo loukkaavan siveät kaunottaret, kaupanalaiset näyttelijättäret ja myytävät tyttäret katselevat sinua silmissään juuri oma kysymyksesi: »Onko tämä elämää?» Nuo loppumattomat valokuvat lady Diana tästä, ja lady Marjorie tuosta, ja herra kenestä hyvänsä ja Yorkin herttuan ystävästä ja Shontsin herttuattaresta koiranäyttelyissä, hevosnäyttelyissä, ratsastuskilpailuissa, kuninkaallisissa juhlissa ja niin poispäin, ilmaisivat ehdottomasti itsepäistä epäilystä, joka oli ikuisen vakuutuksen tarpeessa. Tennistä tai muuta sellaista pelaavien ihmisten kuvat olivat elävämpiä, mutta niissäkin, jos katsoit niitä oikein huolellisesti, ilmeni tuo sama pakeneminen. Pako, pako!
Christina Alberta selaili loppuun kuvalehtensä katselematta silmiensä edessä olevia kuvia.
Mitä oli tuo elämä, jota hän ja nämä ihmiset ja kaikki muutkin koettivat paeta leikkimällä, pelaamalla, kokoontumalla ja pilaa tekemällä, menoissaan, suruissaan ja saloissaan? Mitä oli tuo suuri tuolla ulkopuolella, joka joskus muistutti ääretöntä, pelottavaa, puoleensavetävää ja karkoittavaa mustaa hirviötä, liikkeitten ja näkemysten takana, joka kutsui häntä ja vaati häntä tulemaan?
Joku saattoi välttää sen kutsun pelaamalla pasianssia tai ehkä korttiakin. Niin näyttivät ihmiset menettelevän. Sitä saattoi välttää elämällä sääntöjen ja ohjeiden mukaan. Saattoi tulla aika, jolloin tuo kutsu Christina Albertalle olla Christina Alberta viimeiseen saakka ja täyttää salaperäinen tehtävänsä tuolle salaiselle olennolle valojen takana, ei enää raskauttaisi hänen elämäänsä. Hän oli ajatellut sitä jonkunlaisen levottomuuden vallassa ja väkivaltaisena itseään kohtaan, että hän taistelisi itsensä tuota kutsua kohti. Hän ei ollut vielä rakastanut. Mutta hän ei kuitenkaan ollut sitä välttänyt. Mutta oliko sillä sellaista merkitystä kuin hän oli ajatellut sillä olevan? Hän ja hänen vaatimattomat ystävänsä pelasivat epätoivoista peliä rakkauden aineksilla maailmassa, jossa tri Marie Stopes ja hra D. H. Lawrence olivat kaksoistähtiä, ja se oli juuri sitä, mistä pääsit läpi, ja siitä tuli juuri sellaista, mitä oli ollut ennen. Levottomampaa, ehkä, mutta ei kaukaisempaa. Se jätti sinut juuri siihen, missä olit ollut, katselemaan suoraan kasvoihin tuota epätoivoa herättävää, vastustamatonta kutsumusta jättää kaikki ja elää ja kuolla todella.