1.
»Suomut», sanoi hra Preemby, »ovat pudonneet silmistäni.»
He olivat valinneet kirkon luota paikan, josta oli laaja näköala kaupungin yli, kaupungin, jota koristivat oopperatalon vihreät kuvut ja joka lepäsi siinä ikäänkuin talot olisivat kumotut vaunuista loivaa rinnettä pitkin. Takana olivat Kentin kukkulaseudun hämärät ääriviivat, siniset ja kaukaiset.
Christina Alberta odotti jatkoa.
»Noita kokemuksia», jatkoi hra Preemby rykäisyn silloin tällöin keskeyttäessä puheen, »kaikkia noita kokemuksia… on vaikea selittää. Luonnollisesti arvelen, että olet taipuvainen epäilemään — niinkuin äitisikin. Hän oli aina epäilevä. Etenkin sielullisiin ilmiöihin nähden. Hän sanoi, että ne ovat pötyä. Ja kun äitisi sanoi, että jokin oli pötyä, niin se oli pötyä. Vain silloin hän vihastui, jos sanoit, että ne olivat jotakin muuta. Kuten minä… aina avomielinen. Ei mitään dogmeja kuitenkaan. Hän vain hillitsi minua.»
»Mutta, onko sinulla ollut sielullisia kokemuksia? Kuinka sinulla saattaa olla sielullisia kokemuksia täällä?»
»Anna minun kertoa koko tarina järjestyksessä. Tahdon, että sinä näet kaiken niinkuin minäkin, järjestyksessä.»
Kuinka se alkoi?»
Hra Preemby ojensi armollisesti kättään. »Salli minun kertoa se omalla tavallani.»
Christina Alberta puri huultaan ja tutki hänen piirteittensä rauhallista päättäväisyyttä. Mikään ei jouduttanut häntä; hän sai kertoa tarinansa sellaisena, miksi hän oli sen suunnitellut.