Portilla seisova poliisimies, jota he puhuttelivat, kuunteli totisena heidän kyselyjään vastaamatta heti paikalla. Hän kuului siihen suureen englantilaisten puhujain enemmistöön, jotka harrastavat »kyllä» sanan kehittämistä. Hänen erikoistarkoituksenaan oli tehdä siitä pitkä ja venytetty.
»Kyllä», sanoi hän puhjeten äkkiä puhumaan. »Kyllä. Tääll’ oli semmonen pikkanen, hatuton herra. Kyllä. Sill’ oli siniset silmät. Viikset? Kyllä sill’ oli viikset, kun oikein muistelen. Aika suuret viikset. No, hän sanoi, että hän tahtoo puhutella kuningas Yrjöä jokseenkin kiireellisessä asiassa. Nill’ on aina kiireellistä asiaa. Ei milloinkaan 'hyvin’, aina 'jokseenkin’. Me vastattiin määräysten mukaan, että oli kirjallisesti pyydettävä pääsyä. 'Ehkä’, sanoi hän. 'Ette tiedäkään, kuka olen?’ Ne sanoo kaikki sillä tavalla. 'Arvaan, että ootte hyvinkin iso herra’, sanon mä. 'Eihän vain kaikkivaltias ite?’ Mutta tääll’ oli viime viikolla toinen, joka ei tahtonu mennä pois, ja se täytyi viedä väkisin autolla. Niin kattokaas, tääll’ oli semmoinen vekkuli, tais’ olla torstaina tai perjantaina. En ny’ muista, minkälainen… mutta semmonen valkopartainen, ja tukka riippui selässä. Semmonen se tais’ olla. No, joku semmonen kun se teijänkin kupsahtanut herrasmiehenne. Jonkun nimen se kanss’ mutisi.»
»Ei vain Sargon?» kysyi Christina Alberta.
»Saattaa olla. ’Ei siinä mikään auta’, sanoin mä. 'Ei vaikka oisitte läheinen sukulainenkin. Me ei ajatella täällä. Me ollaan vain koneita.’ Hän seisoo siinä ja näyttää hölmääntyneeltä, vähän aikaa. 'Tämä kaikki on muutettava’, sanoo hän sitten matalalla, totisella äänellä. 'Jokaisen kuninkaan velvollisuus on ottaa puheilleen kenet hyvänsä, joka päivä.’ Mää sanoin: 'Niinhän sen pitäis’ olla. Mutt’ ei meillä, poliiseilla, oo valtaa muuttaa sitä’, mää sanoin 'eikä muillakaan.’ Ja sitt’hän meni pois. Mää annoin merkin salapoliisille kulmassa, ja hän jäi katsomaan, kuinka se meni yli aukean ja muistopatsaan sivu ja seisattui kattelemaan ikkunoita. Ja sitte se puisteli hartioitaan ja hävis’. Enkä mä sitte oo nähny häntä.»
Lambone kyseli vielä.
»Saattoipa mennä Piccadillyn tietä», sanoi poliisi, »ja saattoipa mennä
Trafalgarinkin kautta. En mää häntä kattonu.»
Oli selvää, että keskustelu kulki loppuaan kohti.
7.
»Siinä sitä siis ollaan», sanoi Lambone. »Hän on yhä kadoksissa.»
Hän kiitti poliisia.